Päiviä, kenties kokonainen viikkokin oli jo kulunut, kun Jorma alkoi viimein saada muistinsa takaisin. Ja luultavasti siihen oli kulunut pitkä aika, koskapa ulkona oli jo kesä tulossa. Mutta ikävää vain oli, kun poika sai auringon paistaessa virua vuoteessaan Nikitinin pitäessä silmällä, ettei hän pääsisi karkaamaan pystyyn ja ulos. Mutta vähitellen elämä alkoi mennä entiselle uralleen, koskapa mieleen jo loppuajalta jäi paljon pieniä muistojakin. Ja vihdoinkin, tuomien kukkimisaikana, meni Jorma ensimmäisen kerran ulos vapaan taivaan alle.
Kun hän oli nyt joutunut makaamaan vuoteessaan koko kevään ajan, tuntenut kuoleman hiiviskelevän ympärillään ja pääsi ulos nyt juuri, kun nurmikot olivat vihreimmillään, järvien selät sinisinä ja tuomet kukassaan, tuntui elämä suorastaan ihmeelliseltä ja paljon entistään paremmalta. Eikä hän voinut enää olla kaikkea tuota katsellessaan ajattelematta kyynelsilmin:
»Olenkohan minä jo kuollut ja tullut taivaaseen, vai onko tämä kaikki
Karjalaa!»
Nyt alkoi taas kokonaan uusi, mutta lyhyt ajanjakso. Hän sai kaikkien veljien puolelta kokea paljon sydämellisyyttä, varsinkin Nikitinin. Ja itse Stefankin näytti olevan aivan välinpitämätön pojasta, häpesi kai entistä kohteluaan. Tai olivatkohan toiset veljet ojentaneet Stefania pojan puolesta? Poika ymmärsi hyvin, että jos sellaista oli tapahtunut, niin hän saisi vielä kerran odottaa Stefanilta kaikessa hiljaisuudessa varmaa kostoa, sillä sellainen mies ei koskaan jättäisi maksamatta mitään nöyryytyksiä moninverroin takaisin.
Päivät pitkät Jorma kuljeskeli ympäri saarta ja joskus manterenkin puolella eikä kukaan kieltänytkään hänen menoaan. Siitä oli seurauksena, että poika tervehdyttyäänkin kierteli yhä kalastellen tai harrastaen oman mielensä mukaista huvia. Ja olihan selvää, että kun kukaan ei pidättänyt häntä erakkolassa, koetti hän unohtaa sen ja samoili metsissä, ulottaen matkansa yhä kauemmaksi saloille. Ja lopulta hän oppi tuntemaan jokaisen mökin, melkeinpä kaikki kivetkin Kuhasalon ympäristössä.
Ja eräs tapaus, joka pysyväisesti vaikutti häneen, oli se, kun hän palattuaan metsästä keskellä päivää huomasi koko luostarin olevan hartaudenharjoituksissa. Hän kysyi lähimmältä:
»Minkä vuoksi messu on tänään keskellä päivää?»
»Tuli sanoma Käkisalmesta, että Pyhä Ilja on kuollut ja on viimeisinä hetkinään pyytänyt kaikkia Karjalan luostareita toimittamaan esirukouksia sielunsa pelastukseksi.»
Jorma seisoi hetkisen liikkumattomana paikoillaan, katse suunnattuna jonnekin taivaanrannan yläpuolelle, poskilihakset värähdellen ja nähtävästi suuria, sisäisiä tuskia kärsien. Sitten hän läksi pois, meni yksin metsiin ja viipyi siellä päiväkausia.
»Palaanko monasteriin enää koskaan?» — kysyi hän siellä itseltään.