Yhtä rintaa noiden muutosten kanssa huomattiin muutakin uutta. Ja sellaisia olivat alati kasvavat pellot ja niityt Pyhäselän, Pielisjoen ja Höytiäisen rantamilla. Kaikkialla vesien varsilla alkoivat silloin vanhat metsät kaatuilla kirveiden iskuista, niiden paikalle ilmestyi joka vuosi uudet kasket, joiden savut kierivät kauas korpien keskuksiin ilmoittaen siellä valloittajan, ihmisen, lähestyvän salojen sydäntä.
Alkuaikoina oli asuttu vain kalarikkaiden järvien ja jokien rannoilla, vietetty toiset puolet elämästä kalasaunoissa ja pyydetty Ahtia ja Tapiota antamaan jokapäiväiset syömätarpeet. Mutta kun ulkomaailman viisaudet ja ihmeet olivat päässeet tunkeutumaan tännekin pohjoisten salojen liepeille ja sivistys alkoi saada pois tieltään vanhan uskonnon, niin ihmiset alkoivat melkein huomaamattaan siirtyä pakanuudenaikaisista elinkeinoistaan maanviljelykseen.
Niin alkoi silloin raivata uusia peltojaan se heimo, jonka lauluista vieläkin kuulemme ne surulliset, tummat soinnut, jotka kertovat tuon kansan taisteluista korpien vihaisia haltioita ja vainojoukkoja vastaan.
Karjalainen asutus levisi nopeasti muuallekin kuin uuden luostarin ympäristöön. Jos sattui olemaan kuulas alkukesäinen päivä ja silloin kiipesi Kolin korkeimmalle kalliolle, näkyi uusia kaskisavuja joka suunnalta. Etelän puolelta niitä kohosi Kaltimosta ja Kontiolahdelta, toisaalta taas Polvijärveltä ja Juuasta. Ja jos katsoi yli Pielisen, näkyi samanlaisia Vuonislahdesta — ja jos silmää olisi riittänyt — aina Lieksasta, Vie'in vaaroilta ja kenties jo Nurmeksestakin.
Elettiin parhaillaan elonleikkuun aikoja. Kuhasalon pellolla olivat ohranleikkuussa melkein kaikki veljet, vain pari vanhinta ja seppä olivat jääneet luostariin. Kiirettä piti, sillä vilja oli leikattava tänään, koska huomenna oli jo loppuvuoden ensimmäinen messupyhä. Isä Teofilus ja Stefan kulkivat pitkin peltoa ja metsänreunaa, katsellen toisten työtä ja suunnitellen uuden kasken kaatoalueita. Vähän väliä Teofilus katseli läheisiä karjalaisten peltotilkkuja, joilla näyttiin olevan samassa työssä kuin täälläkin; sama kiire oli siellä, ja samasta syystä. Leikata piti vilja juhlapyhäksi ja joutua messuun Kuhasaloon karjalaistenkin. Ja saattoivathan pyhien jälkeen jo sateetkin tulla keskeyttämään viimeisillään olevia töitä.
»Liehukaa, veljet!» — muisti Stefan liiankin usein huutaa sirppimiehille.
Mutta jokainen liehui tarpeeksi ilmankin, sillä leikattava ala oli jaettu pieniin palasiin ja jokaiselle niistä määrättiin omansa urakaksi. Ensimmäisenä kuului kauimpana olleen Jorman huuto: »He-heijaa!» ja hän juoksi Teofilusta kohti sirppi kourassa kuhilaiden yli hyppien. Hän oli saanut jo osansa leikatuksi.
»Hyvin tehty», sanoi Teofilus, kun Jorma alkoi jo auttaa erästä toveriaan, jonka työ oli vasta puolivälissä.
Hyvään aikaan saatiin kasvava ohra jo kuhilaille, aikaisemmin kuin oli luultukaan. Mutta joen toisella rannalla ei karjalaisten peltotilkuilla oltu niin pitkällä.
»Työ loppui kesken, minä ja Stefan emme saaneet tarpeeksemme», hämmästeli Jorma vilkaisten Stefaniin.