»Mene tuonne karjalaisten pellolle; siellä on työtä vielä, jos sitä kaipaat», vastasi siihen Stefan.
»Niin, veljet», innostui Teofiluskin, »emmekö tosiaan tee sitä?»
»Kyllä minä, jos kaikki muutkin!» — sanoi Jorma. Ja jokainen munkki myöntyi samaan.
Mentiin joen ylitse, ja pian siellä oli sama touhu ja samat nopeat tulokset kuin luostarinkin pelloilla. Pikku peltojen viljat olivat kuhilailla valmiina juuri silloin, kun Kuhasalosta kajahti ensimmäinen iltakellon ääni, kutsuen veljiä työstä rauhaan. Silloin karjalainen, niinkuin luostarivelikin, keskeytti juuri sanomansa sanan, kääntyi saaresta metsän yli näkyvää kirkonristiä kohden, asetti sirppinsä syrjään ja teki ristinmerkin, pari ja kolmekin. Tuo soitto tuli nyt todella parhaaseen aikaan, silloin, kun köyhällä eläjällä oli yhtä huolta vähemmän, kun vähäinen vilja oli jo kuhilailla.
Vielä viimeinen kaiku kuului, kieri pitkin vaarojen rinteitä, soi metsissä ja katosi sitten. Ja silloin, hetken hiljaisuuden jälkeen sanoi isä Teofilus:
»Mikä ilta! Vietetään se tänään yhdessä luostarin kirkossa, silloin se on vielä parempi. Kuulitteko, miten iltakello soi? Sehän soi vain lepoa meille ja rauhaa maalle.»
Kukaan muu ei sanonut mitään, he tunsivat vain sitä samaa. Ja joukko hajaantui hiljalleen, veljet veneilleen ja karjalaismiehet pirtteihinsä.
Mutta ennen iltamessua tulikin luostariin ja läheiseen karjalaiskylään kaksi tietoa, joista toinen sai tyytymättömiksi munkit, toinen taas karjalaiset. Arkkipiispa Makarij oli antanut munkeille sellaisen määräyksen, etteivät he saaneet asua kukin omassa kopissaan, vaan kaikki yhteisessä, suuressa pirtissä, jossa jokaisen tuli pitää yksityiset hartaudenharjoituksensa, tehdä päivätyönsä ja yhdessä nukkua. Arkkipiispa kai oli aavistanut munkkien vähitellen tulevan mukavuuksiin taipuvaisiksi, sentähden hän rajoitti heidän olonsa ja asetti siten heidät kaikki toistensa silmälläpidon alaisiksi, jolloin jokainen oli pakotettu noudattamaan pienimpiäkin määräyksiä.
Karjalaisille tuli pahempaa; arkkipiispa oli kieltänyt kaikissa kirkoissa ja sen menoissa sekä luostareissa palvelemasta pyhimyksinä keitään karjalaisia heimopäälliköitä ja sankareita, niinkuin tähän saakka oli monin paikoin tapahtunut, ei kuitenkaan Kuhasalossa. Kuhasalossa ei oltu palveltu pyhinä ketään muita kuin Pyhää Iljaa, ei oltu kirkossa sellaista muistettukaan. Vasta nyt, kun kielto tuli korkealta arkkipiispalta alas kansan keskuuteen, muistivat pohjoiskarjalaiset, että heilläkin oli heimopäälliköitä ja sankareita. Kielto vaikutti vastaanjyräämistä miesten puheissa, ja tuo vastustaminen herätti jo pienen pientä heimotunnon nousemista, vaikkei sitä kukaan huomannut itsessä eikä toisessa. Kielto vaikutti vielä senkin, että Pohjois-Karjala huomasi ruveta palvelemaan omia, kansallisia pyhimyksiään. Ja mitä nuo pyhimysten palvelemiset taas vaikuttivat? — Se tultiin myöhemmin näkemään.
Saman illan messu oli kutsunut koko ympäristön ristirahvaan Kuhasaloon. Siellä nähtiin nyt luostarin porstuassa karjalaisten kala- ja metsämiesten tyhjentelevän konttejaan ja naisväen aukovan nyyttiensä solmuja. Jokainen tahtoi kantaa pienen almunsa luostarille. Ja ne, joilla ei ollut mitään tuomisia, tungeskelivat oven seutuvilla ja ostivat tuohuksia; hekin auttoivat yhteistä asiaa.