Niinpä kaikkein herkkäuskoisimmat naiset jo lausuivatkin Jorman tervetulleeksi Iljana takaisin. Mutta miehet, jotka olivat kyllästyneet ihmeisiin ja epäilivät kaikkea sellaista, sanoivat:
»Eihän tuo ole Ilja. Pentuhan tuo on!»
Kohotettiinpa jossakin jo käsi lyöntiä varten, mutta silloin putosi
Jormankin nyrkki, ja vahvakin koura hervahti alas.
»Ei tuo ole mikään Ilja, eihän Ilja lyönyt ketään.»
Mutta asianomainen iskun saanut vastasi siihen:
»Onhan se varmasti! Tunnenhan minä Iljankin kourat ja tiedän, ettei tuollaista täräystä anna muut kuin hän. Tunnenhan minä omassa päälaessani, kuka sitä on silitellyt.»
»Jos lie hyvinkin Ilja!» Ja sitten saattoi sama mies sanoa vaimolleen: »Menepäs etsimään se vanha kotijumalainen ja pane paikoilleen pirttiin ennenkuin se pentu-Ilja tulee meille.»
Jorma otti mielihyvin vastaan herkkäuskoisten eukkojen antaman kunnian ja käytti sitä hyväkseen. Ankarana, vielä Iljaakin ankarampana hän tuomitsi kaikki riidat siellä, missä ankaruus vaikutti, ja sovittavana järjesti asiat siellä, missä kovuus ei auttanut. Mutta itse kastamiseen ja luostarin ylistämiseen hän ei puuttunut, sillä ne eivät kuuluneet nyt hänelle.
Kun munkkien näpisteiyhankkeet raukesivat tyhjiin, saivat he sydämensä pohjasta kiroten palata takaisin saarelleen.
»Missä teidän saaliinne ovat?» — tervehti heitä Stefan.