»Iljan ottopoika on ruvennut heimonsa suojelusenkeliksi ja vartioipi nyt ihmisten ruoka-aittoja», vastattiin.
Silloin julmistui Stefan taas:
»Olemme tuota lurjusta täällä elättäneet ja koettaneet tehdä hänestä kunnollisen ihmisen, ja nyt hän kiitokseksi siitä tappaa meidät nälkään. Veljet, menkää ja vääntäkää häneltä niskat nurin!»
»Menköön se, joka uskaltaa!»
Niin sai Jorma kulkea edelleen vapaana ja pelkäämättä, että luostarissa olisi ollut ketään, joka olisi vapisematta uskaltanut tarrata häneen kiinni. Ja kun hän kevään tullessa huomasi tehneensä kaiken sen mitä voi, meni hän itseensä hyvin tyytyväisenä takaisin luostariin, astui suoraan »isä» Stefanin eteen ja sanoi:
»Pyysit minua kuljeskelemaan ympäri ja nuuskimaan, mitä kansa ajattelee sinusta. Nyt olen tehnyt sen, kun minulla oli muutakin tekemistä, ja annankin sinulle ja muille veljille sen neuvon, että pysytte kauniisti tällä saarella, muutoin voitte pian joutua riippumaan ensimmäisessä oksassa, kun manterelle ilmestytte.»
Tämä oli se kylmä totuus, jonka Jorma saattoi sanoa esimiehelleen.
Mutta tämäpä olikin valmis syytämään omia syytöksiään:
»Sinä itse olet kiihoittanut kansaa meidän päällemme! Sano, missä olet ollut koko tämän talven?»
»Johan sen sanoin. Ja sanon vielä lisäksi senkin, että jos en olisi rauhoittanut heimoni miehiä, niin ei koko luostarista olisi tällä hetkellä jäljellä muuta kuin tuhkaläjä. Ja jokainen täällä asuvista rosvoista olisi saanut roikkua omassa vyössään, muuta nuoraa heille ei olisi annettu.»
»Mistä olet oppinut tuollaisen puhetavan?»