»Ei täällä ole sellaisia, mutta mene eteenpäin, niin ehken löydät.»
Jorma meni kolmanteen, ja siellä kertoi taas muuan:
»Kyllä he ovat aikoinaan asuneet jossakin täällä, mutta ovat muuttaneet pois.»
Ja toinen tiesi kertoa:
»Paljon he kärsivät puutetta ja menivät sitten jonnekin etelään, mutta en tiedä minne.»
Ja kolmas, vanha haltioiden palvelija pakisi:
»Se nainen oli uhrannut oman poikansakin Ristin Kiesukselle. Tappaneen kuului, ja ruumiin oli vienyt Kuhasaloon munkkien nähtäväksi. Ja tuho tuli siitä, haltiat hylkäsivät akan, ja pois piti hänen, kehnon, mennä!»
Nyt raivostui taas Jorma;
»Pidä suusi kiinni, senkin noita! Tässä on sen akan poika ja hengittää vielä yhtä varmasti kuin sinäkin!»
— Kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut, hän päätti äidin todella menneen jonnekin etelään. Hän koetti kuitenkin etsiä kotinsa ja löysikin sen. Mutta eipä ollutkaan piha enää sellainen, miksi hän sen muisti. Ei ollut enää aittaa pirtin nurkan takana, ja itse pirttikin oli jo uusi ja paljon suurempi. Huonohan se oli aikoinaan ollutkin. Eipä ollut uusille ihmisille kelvannut se entinen, vaan pois oli pitänyt purkaa ja saada uusi. Ja nyt, kun hän meni sisälle, eivät häntä ottaneetkaan vastaan äiti ja Marjatta, niinkuin hän oli koko tulomatkansa kuvitellut. Vieraita olivat ihmiset ja karsaasti katsoivat munkkiin.