»Aiotko siirtyä erakkomajaan?»
»En, mutta sanoin tuon vain sentähden, ettet sinä voi vangita minua luostariin, jos tahdon mennä muualle. Kun sinä ja muut veljet kuljette kastamassa ja opettamassa ihmisiä Kontiolahdella leskien mökeissä, niin saan kai minäkin käydä Ilomantsissa?» Jorma sanoi nuo viimeiset sanansa jo selvästi suuttuen, mutta hän tahtoi myöskin nähdä Stefanin naaman niiden jälkeen. Tämän kasvot synkkenivätkin huomattavasti ja hän kivahti:
»Mistä sen tiedät?»
»Olen vain kuullut!»
»Mene sitten ja rakenna skiittojasi vaikka joka vaaralle, koskapa olet noin viisas, varsinkin vakoilemaan!»
Jorma oli taas ajanut esimiehensä umpikujaan ja pääsi menemään. Olisihan hän kyllä mennyt muutenkin, mutta hän tahtoi näin vihkimisensä jälkeen olla edes hiukkasen kuuliainen, vaikkei se kuuliaisuus ollut taaskaan voittanut.
Matka oli pitkä, mutta saadakseen kymmenenkin vuoden kuluttua nähdä oman pirtin, ei mikään matka tunnu voittamattomalta. Kenties käyminen vanhan vaimon mökissä oli nostanut hänessä vastustamattoman halun käydä omassakin kodissa?
Ja vihdoin, kun Jorman jalkojen alla olivat Lapiovaaran kalliot ja kaukana siinsi Koitereen selkä, tuntui siltä kuin takana olisi ollut vain pitkä ja ikävä pyhiinvaellusmatka ja edessä se luvattu maa, jossa hän kaikkien vaivojen jälkeen löytäisi vihdoinkin rauhan siitä, että oli jaksanut ponnistella näin pitkälle eikä ollut uupunut kesken.
Mutta missä oli se paikka, jota Jorma etsi? Munkki muisti vielä hämärästi vanhan pihamaan, mökin ja aittarakennukset, ja jos hän olisi nähnyt ne edessään, olisi hän tuntenut ne heti. Mutta nyt hän ei voinut sanoa, mistä hän ne löytäisi, sillä silloin, kun hän poikasena oli lähtenyt sieltä pois, ei hänen maailmantuntemuksensa ulottunut sen pitemmälle kuin lähimpään metsään ja rantaan saakka.
Jorma meni nyt lähimpään kylään ja koetti siellä kysellä entistä kotiaan ja äitiään, mutta kukaan ei voinut neuvoa häntä. Oli siis mentävä eteenpäin. Toisessa kylässä sanoi joku: