»En sano. Roistoja näkyvät olevan kaikki ne venäläiset, varsinkin se mustapartainen ja kiiluvasilmäinen pääpiru.»
Jorma ei udellut enempää, sillä se olisi ollut turhaa ja pelkäsi samalla paljastavan vielä itsensä. Häntä ihmetytti kuitenkin, mitä munkit olivat käyneet täällä köyhässä mökissä, jossa ei ollut mitään ryöstettävääkään, ja varsinkin Stefan, johon vaimo viittasi.
Jorma hyvästeli ja läksi. Matkalla hän tunsi entistä suurempaa koti-ikävää. Se vaivasi häntä jo enemmän kuin mitkään muut kärsimykset tähän saakka. Nyt kuluneena yönä hän oli sen tuntenut kaikessa kovuudessaan. Ja koko levoton mieli oli nyt entistä levottomampi. Mutta kun mies oli päättäväinen, meni hän suoraan Kuhasaloon, astui Stefanin eteen ja sanoi tälle:
»Minä aion mennä vielä tänään Ilomantsiin.»
»Mitä sinne?»
»Menen etsimään äitiäni ja sisartani, jotka kenties vielä elävät
Koitereen rannoilla.»
»No mitäpä sinä heistä?»
»Toivon voivani jollakin tavoin auttaa heitä. On jo kulunut toistakymmentä vuotta siitä, kun näin heidät viimeksi, en ole siis liian usein juossut siellä.»
»Mutta jos sinä rupeat asumaan kotonasi, niin ethän silloin ole mikään munkki.»
»Niin, mutta kun minua ei voida pakottaa eristäytymään tänne luostariin, niin minä menen. Kun kaikki muutkin veljet näkyvät olevan täällä aivan vapaina, niin miksen minäkin? Jos tahdon lähteä kastamaan kansaa tai mennä erakoksi, niin mitkään säännöt eivät minua estä!»