»Ellet sinäkin vain ole noita venäläisten käännyttämiä roikaleita, jotka kulkevat täällä kaakattamassa uutta oppiaan? Ja jos et ole niin kunnollinen kuin sanot, niin saat kyllä tehdä vanhalle akalle mitä tahdot, mutta jumalaasi minä en palvele sittenkään!»
Tähän lopetti vaimo, mutta jatkoi sitten kuin lepyttääkseen Jormaa:
»No, haehan nyt ne kalat ja katso, joko Marjattaa näkyy tulevaksi.»
Jorma nouti kalat, sytytti tulen lieteen ja paistoi ne teroitetun puutikun nenässä. Molemmat kalat olivat niin pieniä, ettei paistaja saattanut ottaa niistä toista vaimon kehoituksestakaan, vaikka mieli tekikin.
Tämä oli ensimmäinen ilta kokonaiseen vuoteen, kun hän oli karjalaisessa pirtissä. Ja nyt hän unohti kaiken ympärillään, valansa yksinäisyydelle, menneisyyden ja tulevaisuuden. Jorma oli tyytyväinen uuteen löytöönsä ja sai sinä iltana kaksi oikeata ystävää, vanhan vaimon ja hänen tyttärensä. Ja tuo tytär oli se sama, jonka takia Jorma oli oikeastaan aloittanut tappelun veronkantajia vastaan Mönnissä. Sillä heti Marjatan tultua kotiin munkki tunsi hänet samaksi vaaleaksi, uneksivakatseiseksi ja punaposkiseksi neidoksi, jonka verosäkki oli tehnyt tuhoisaa jälkeä munkin kädessä. Ja Jorma oli tyytyväinen myöskin siihen, ettei tyttö tuntenut häntä Kuhasalon munkiksi, muuten hänen vierailunsa olisi loppunut lyhyeen.
Ja tästä lahomökistä, jonka liesi oli hajoamassa, ovi poissa paikoiltaan ja kaikki seinänraot irvisteleviä, sai Jorma ensimmäisen kodintunteen, ainoan, minkä hän voi saada. Olihan sielläkin oma kotisirkkansa, joka mustan lieden takaa viritti virtensä. Ja ne, jotka olivat sisällä, ymmärsivät sen nyt paremmin kuin muut, ymmärsivät niin hyvin, ettei kuulunut mitään ääntä pimeästä pirtistä. Ainoastaan kerran kohosi ja laski munkin käsi, liekö onneton pyyhkäissyt kyyneltä pois silmästään, — Ja kun soitto viimein lakkasi, ei vielä sen jälkeenkään kuulunut mitään, sillä kaikki nuo huolten painamat ihmiset olivat nukahtaneet, voidakseen taas seuraavana päivänä kestää elämän runottomimmankin puolen.
Herättyään Jorma kysyi vaimolta;
»Milläs minä palkitsen teille tämän kaiken?»
»Millä sinä voit palkita, liekö mitään itselläsikään! Mutta yhtä pyydän sinulta: älä ainakaan puhu mitään uskostasi, sillä minua et käännytä siihen. Aikoinaan se Ilja kastoi meidätkin, mutta silloin tuli tuho ja sentähden olemmekin nyt köyhiä. Kun haltioita muistamme, niin nekin muistavat meitä, mutta ne uudet jumalat tuovat tullessaan vain onnettomuutta. Miehen ja pojan ne ovat jo minultakin vieneet. — Munkit ovat käyneet joskus täällä kurkuilemassa ja puhumassa kauniisti, mutta vieläkin pahempi tarkoitus heillä näkyy olevan kuin opettaminen.»
»Mikä sitten?»