»Pianpa jouduitkin, Marjatta.»
Jorma seisoi pimeässä kuin paikalleen naulittuna eikä hämmästykseltään voinut edes avata suutaan vastaukseksi, sillä hän oli ollut niin varma siitä, että mökki oli autio.
»Onko se Marjatta vai kuka siellä liikkuu?» — kysyi sama ääni taas. Ja
Jorma vastasi vihdoinkin hiukan epäröivällä äänellä:
»En ole Marjatta, vaan vieras mies. Eksyin Jaamankankaalle ja olen nyt täällä. En pyydä mitään muuta kuin lupaa saada levähtää hetkisen. Luulin, että tämä pirtti oli autio, sentähden tulin sisään. Olisinhan voinut nukkua jossakin tuolla kanervikollakin.»
»Jos olet kunnon ihminen ja kuljet oikeilla asioilla, niin saat kyllä olla meillä. Mutta auta myöskin meitä onnettomia, sillä minä itse olen kuolemansairas ja tyttäreni meni hakemaan naapurista syötävää.»
»Millä voin auttaa?»
»Aitassa on pari kalaa, mene ja hae ne tänne. — Mutta mitäs minä sinulle itsellesi annan, kun muuta ei ole? Mutta ehken Marjatta tulee pian ja tuo jotakin tullessaan.»
Jorma aikoi mennä ja astui kynnykselle. Ulkoa tulevaa vähäistä valoa vasten hän seisoi siinä oviaukossa.
»Kastettu, lurjus!» huusi — vaimo yht'äkkiä, huomattuaan hopeisen ristin Jorman kaulassa. »Mitä sinä täältä haet?»
Ja vaimo nosti nyrkkinsä kuin lyödäkseen sillä vähintäin paholaista. Jorma kääntyi takaisin sisään ja selitti, että hän oli kyllä kastettu, mutta oli tullut kuitenkin vain rehellisessä tarkoituksessa. — Ja hän kiitti taivasta siitä, että oli heittänyt munkkiviittansa Kuhasaloon ja tullut tänne vain tavallisessa puvussa, sillä munkkina hänet olisi ajettu täältä armotta ulos.