»Tai kenties se olikin metsänpiika, joka säikäytti minua», lohdutti hän itseään hymyillen aaveilleen ja läksi takaisin veneensä luo. Mutta sinnekään hän ei enää osannut, vaan eksyi Kontioniemeen.
»Minut on nyt noiduttu metsään. Tapio on pimittänyt minut tänne, kun käännyin uuteen uskoon. — Mutta olkoonpa vene missä tahansa, minä menen jalkaisin luostariin takaisin!»
Mutta väsyttävän tuntui jo. Mäen päälle päästyään hän istahti kivelle, antaen pään painua käsien varaan. Ajatuksetkin kulkivat kuin unessa.
»Missähän äiti ja sisar Marjatta ovat nyt? — Kuolleet kenties!»
Niin muisti munkki sen ikävänsä, jonka vallassa hän oli ollut jäätyään maamostaan yksin. Miksi hän oli ollut niin muistamaton, ettei ollut käynyt Koitereella katsomassa entistä kotiaan? — Ja nyt sai kärsineen äidin kuva kuin pyhimyskehän päänsä ympärille, niinkuin Neitsyelläkin oli. Kasvoista tuntui vähän vähältä katoavan raskaan työn jättämät juovat ja koko kasvot saivat iloisemman hohteen. Kenties olikin äiti jo päässyt kärsimyksistään ainiaaksi? Ja kenties ne silmät katselivat parasta aikaa taivaasta alas omaa poikaa, joka istui siinä kivellä väsyneenä ja yksin, lähellä sitä paikkaa, jolta heidät kolmisin oli kerran korjattu pois. Kenties hän katseli poikaansa, tuota vierasta nuorukaista, eikä tuntenutkaan häntä enää.
»Suo, Jumala, että löytäisin kerran vielä heidätkin, äidin ja
Marjatta-siskon!»
Jorma nousi kuin aikoen lähteä ja silmäili kiveä, jolla oli istunut. Se oli vain tavallinen kivi jyrkän harjanteen päällä, josta oli laaja näköala yli aukean Höytiäisen ja mäen alla olevan lammen. Mutta siitä kiven vierestä läksi kuin poluntapainen alas lammenrantaan. Siis jossakin lähistöllä täytyi olla asumus ja siinä ihmisiä.
Kuin virkistyneenä tuosta huomiostaan laskeutui hän polkua pitkin lammen rantaan, ja siellä juuri olikin pieni, aution näköinen mökki, jota hän oli lähtenyt etsimään. Jorma seisoi sen porraskivellä hetkisen, mutta kun mitään ei kuulunut, uskoi hän sen olevan yhden niitä monia, joista taudit ja nälkä olivat tappaneet asukkaat. Nyt hän muisti taas oman kotinsa, joka oli ollut melkein samanlainen kuin tämä. Ja tuo kodin muistaminen kadotti mielestä kaiken kammon tätä autiota majaa kohtaan, ja hän päätti astua sisään ja nukkua siellä yönsä. Mutta kun hän yritti avata ovea, putosi se pois saranoiltaan, niin oli raukka lahonnut.
»Olkoonpa kuinka huono tahansa», ajatteli Jorma, »parempi se on sittenkin kuin luostari!»
Ja niin astui karjalaispukuinen munkki sisään. Kesäyön hämärä muuttui siellä melkein pimeydeksi, ja vieras hätkähti, kun kuuli äänen sanovan pirtin peränurkasta: