Yksinäisyys ja kaipaus maailmaan olivat johtaneet nuoren munkin askelet luostarista ulos metsään ja rannalle, missä hän hetkiseksi koetti unohtaa ikävän ympäristönsä. Vapaa luonto, koskemattomat Karjalan vaarat metsineen, kirkkaan sinisenä läikkyvä Pyhäselkä, Pielisjoen suu koskineen ja monet saaret olivat hänelle paljon mieluisemmat ja houkuttelivat luokseen enemmän kuin messut ja homeiset seinät, pyhäinkuvat ja ristinmerkit luostarikirkossa.
Jorma meni aivan rantaan, missä tuuli toi valkoisia laineita yli aukean selän. Ne olivat kuin myrskyn lennättämiä höyheniä matkalla johonkin, mutta minne? — Olikohan hän itsekin samanlainen, jota tapahtumat kuljettivat minne tahtoivat?
Täysin siemauksin ja laajentuvin rinnoin hän veti puhdasta ilmaa sisäänsä, tuntien itsensä voimakkaaksi voimakkaan luonnon keskellä, vaikkapa edessä olikin yhden elämän pituinen vankeus.
Munkki kuunteli ja katsoi, kuinka aalto toisensa jälkeen loiskahti rantakiviä vasten ja heitti vesihelmiä hänen päälleen. Nuorukaisen kasvojen ilme puhui tukahdutetusta vapaudenkaipuusta, halusta päästä riehtomaan ulos maailmaan, saadakseen siitä edes pienen palan itselleen.
Vielä kerran hän veti rintansa täyteen ilmaa, tunsi itsensä ikäänkuin kasvavan, hyppäsi vesikivelle, sieltä takaisin rannalle, heitti munkkikaapunsa pensaan oksalle ja lähti sitten tavallisen karjalaisen miehen vaatteissa harppimaan kohti venevalkamaa.
»Käyn vielä kerran katsomassa entisiä tuttuja seutuja, sillä tämän päivän jälkeen en kai pääse sinne enää pitkiin aikoihin», ajatteli hän.
Pian oli vene vesillä, keikkui aalloilla ja nytkähti jokaisella aironvedolla. Jorma soutikin kuin henkensä edestä saadakseen jotakin työtä liioille voimilleen. Tuuli puhalsi takaa, auttaen vielä vauhtia, ja airot notkuivat soutajan käsissä. Niin tuli vene suvantoon kosken alle.
»Tuosta koskesta ei kukaan liene vielä soutanut ylös, mutta minä sen nyt teen!»
Hän meni saaren erottamaa oikeanpuoleista haaraa kohti ja koetti pitkin rantoja soutaen päästä ylös. Kova ponnistus ja pahin paikka oli ohi, kosken ryöpyt alkoivat jo jäädä taakse vasemmalle. Matka jatkui sitten vastavirtaan ilman määrää ohi petäjikön, jota karjalaiset olivat pitäneet karsikkonaan vainajiaan haudatessa. Pian tuli vene jo ylös Jaamankankaan kohdalle, missä vasemmalla puolen kohosi rantatörmä kuin korkea seinä ylös, ja törmän päällä sadat jouhipetäjät huojuivat tuulessa. Siellä vasta Jorma veti veneensä piiloon rantapajukkoon ja kiipesi itse ylös mäelle. Ja nyt vierivät alhaalla ohi ne vedet, jotka tulivat jostakin kaukaa pohjoisesta, asumattomilta seuduilta, ja menivät kohti etelää. Jorma katseli kauan veden menoa ja tunsi suurta halua lähteä joko sen mukana etelään tai sitä pitkin pohjoista kohti.
Ja tapansa mukaan hän olisi taas unohtunut miettimään siihen siksi, kunnes yö olisi tullut, ellei hän olisi kuullut risahdusta vierestään metsästä. Hän kääntyi katsomaan, muttei nähnyt muuta kuin näreen oksien heilumisen ja kuuli kauempaa risujen katkeilemisen ja askelet kanervikossa jonkun juostessa häntä pakoon metsän sisään. Nopeasti pujahti Jormakin pensaikon läpi ja puhaltui karkurin jälkeen. Kangas tömisi kaksista askelista, ja kun edelliset katosivat mäen alle notkoon, ei Jorma tiennyt, minne hänen ajettavansa oli hävinnyt. Hän juoksi yhä, mutta eksyi jäljiltä ja joutui harhailemaan metsässä tietämättä enää, mihin suuntaan hänen olisi pitänyt kulkea. Lopulta hän uskoi jo, ettei hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään, vaan oli erehtynyt.