Siihen loppui miesten härnäily. Mutta vaikka se olikin käynyt tavalliseksi, suututti se Jormaa, ja hän tunsi vihansa kasvavan. Ja vaikka hän nyt rangaistuskopissa olollaan tavoitteli itsensä voittamista, ei hän kuitenkaan itse määräämänsä rangaistusajan lähetessä loppuaan huomannut saaneensa siitä mitään muuta kuin entistään pahemman sisun.
Kun talvi alkoi siirtyä pois kevään tieltä, luuli Jorma jo luonteensa kasvaneen ja otti työkseen ankarat hartaudenharjoitukset ja itsetutkistelun, ollakseen täysin kelvollinen vihkiytymään yksinäisyydelle ja hylätäkseen maailman, sillä pian oli edessä munkiksi vihkiminen. Ei hän olisi tahtonut jättää tuota vielä, sillä hän olisi tahtonut elää nuoruutensa aivan toisella tavalla, mutta kun perääntymistietä ei ollut, piti hänen pakottaa itsensä tunnustamaan, että hän hennoi jo jättää maailmankin, tuntematta mitään tuskaa.
Ja kun kevät tuli, läksi Jorma pois kopistaan vapaaehtoisesti, niinkuin oli sinne mennytkin, eikä kukaan estänytkään häntä siitä. Ja sitten, kun keväästä taas tuli mitä kaunein kesä, vihittiin luostarin kasvatti, noviisi Jorma Valamon luostarissa Johannes Kastajan syntymäpäivänä munkki Jegoriksi.
Suuri askel oli otettu, matka Valamosta Kuhasaloon takaisin oli kestetty, elämän juhlallisin hetki oli ainiaaksi ohi, edessä olivat vain harmaat työn ja kieltäytymisen päivät, jotta Iljan ja omat suuret suunnitelmat voisivat kerran toteutua; katuminen oli myöhäistä, sillä vapautta ei ollut tuleva enää mistään.
VI.
Rannalla, missä mäki laskeutui kaikkein jyrkimpänä alas ja missä riippakoivut seisoivat korkeimpina, oli nuori munkki puuhun nojaten muistelemassa menneitä aikoja. Kesäinen päivä oli jo ehtinyt kallistua ikäpuolelle, kun Jorma oli vihdoin päässyt siihen kohtaan, missä menneisyys loppui ja nykyisyys alkoi. Vuodet varhaisesta lapsuudesta miehuuteen olivat kulkeneet silmien ohi kuin parvi muuttolintuja: olivat näkyneet kaukana ensin, tulleet kohdalle ja kadonneet sitten kaukaisten vaarojen taa.
Sisällä tahtoi vieläkin raivota jokin munkkilupauksen kolmelle tärkeälle sanalle: Köyhyydelle, Puhtaudelle ja Kuuliaisuudelle. Mutta nythän oli valat jo vannottu ja edessä oli vain niiden toteuttaminen ja tinkimättömän tarkka munkkilupauksen noudattaminen, vaikka se joskus saattaisi tulla liiankin raskaaksi! Kun Ilja oli kerran antanut Jormalle elämän takaisin, niin saakoot toki tuon aikoja sitten kuolleen miehen toivomukset voiton hänen omista ajatuksistaan!
Munkki painoi polttavan päänsä koivunkylkeä vasten, ja kuin itsestään tulivat ajatukset:
»Olenko tyytyväinen kohtalooni nyt? — En! —
Jätin heimoni ja omaiseni enkä tiedä heistä enää mitään. Paljon parempi olisi ollut kuolla silloin toisten kanssa kuin elää yksin. Nyt on elämäni ainoa, minkä voin tarjota pelastajilleni, muuta minulla ei ole antaa. Menköön siis sekin, mutta velkaa en tahdo jäädä kenellekään!»