»Ei minulla ole hänelle mitään asiaa!»
Ja nähtyään vielä käytävässä ne kaksi apulaisinaan ollutta munkkia, jotka palattuaan olivat tietysti kertoneet koko veronkantamisen tarinan omalla tavallaan Stefanille, karjaisi hän niille:
»Olipas teilläkin kerran kiire pois veronkannosta, vaikka olettekin ennen rosvoilleet! Mutta minkäs sille voi, kun miehet ovat pelkureita!»
Nuo sanat sanottuaan meni Jorma rangaistuskoppiin, paukautti oven kiinni, salpasi sen sisäpuolelta ja sanoi itsekseen:
»Nyt olen täällä ensi kevääseen, vaikka itse Stefan ajaisi ulos!»
Pitkän kesän, syksyn ja vielä pitemmän talven Jorma sai viettää ahtaassa komerossaan keskustellen vain itsensä kanssa. Ei kukaan olisi saanut häntä sinne pakolla, mutta nytpä hän olikin mennyt vapaaehtoisesti vankeuteensa oppiakseen pitämään verensä kurissa. Sillä olihan hänkin jo huomannut sen, että oman luontonsa voitettuaan hän olisi voinut mennä koko maailmaa vastaan. — Hyvin pitkä oli aika, kun hän ei voinut nyt kunnolla liikahtaakaan, ja ainoa merkittävä hetki oli se, kun joku veljistä toi ruokaa luukusta. Muulla tavoin hän ei ollut tekemisissä kenenkään kanssa. Mutta tulipa sentään joskus Stefan oven taakse ja kysyi äänellä, joka Jormasta tuntui hyvin pilkalliselta:
»Kuinka kauan aiot vielä olla kopissa?»
»Siksi kunnes tulen täältä pois.»
»Mutta minä en laske sinua vielä sittenkään, vaan pidän niin kauan kuin itseäni huvittaa!»
»Sitä ennen saat laittaa lujemmat seinät. Minä tulen kyllä silloin, kun haluan.»