»Kotiin», hymähti hän, »missähän tällaisenkin koti lienee?» Ja Jorma olikin nyt todella kuin talosta ulos ajettu kerjäläispoika.
»Kotiin, kotiin», vaikuttivat askelet, ärsyttäen häntä. Se oli kuin rääkkäämistä, sillä milläpäs kodilla hän olisi lohduttanut itseään. Ei muulla kuin sillä, että luostariin mentyä odotti häntä ainakin puolen vuoden olo rangaistuskopissa. Ehkenpä maailma olisi sieltä vapautumisen jälkeen niin hyvä, ettei hänkään kaipaisi muuta kotia.
Jo jäi taakse Pielisjoki. Sen uoma välähteli kaukaa puiden lomitse. Jäivät Jakokosken ahot ja Pyytivaara, ja edessä näkyi jo peilikirkkaana Höytiäinen, jonka pintaan kuvastuivat Kontioniemen ja satojen saarten vanhat puut. Tuolla kaukana oli Joutseninenkin, jonka valkoinen rantahietikko piirsi kuin hopeavyön vihreiden koivujen reunustaksi!
Jorma pysähtyi. Hän seisoi Pyytivaaran viimeisellä kukkulalla, jonka alla lepäsi tummana Pitkälampi. Sen pinta oli samanlainen kuin nuoren miehen mielikin, musta, josta kuvastuivat kaikki jyrkät kalliorannat, hänen epätoivonsa. — Tuolla toisaalla kulki se tie, jolta Ilja-munkki oli löytänyt hänet kerran äidin ja siskon kanssa pakkastalvella paleltuneina. Jospa Ilja olisi antanutkin heidän olla siinä tiellä siksi, kunnes ensimmäinen lumituisku olisi luonut umpeen heidän yhteisen hautansa!
Mutta ei! Eläähän ihmisen piti, vaikka rauhaa ei löytyisikään! —
Jorma nosti päänsä ylös ja katsoi sinne, missä valkoinen vyö hohti
Joutsenisen ympärillä.
»Tuonne tahtoisin vielä kerran päästä!» — huusi hän ääneen.
Niin, sinne! Siellähän keinuivat nuo rantakoivut huolettomina tuulten tahdissa, siellä vaaralla pysyivät pystyssä ikivanhat hongat, ei maailma kyennyt niitä repimään.
»Tuolla ehken minäkin saisin rauhan! Siellä saisin elää omine päineni ja töineni!»
Jorma heräsi sen alakuloisuuden vallasta, johon luonto oli hänet taas saattanut. Hän heräsi kuin vahvistavasta unesta, katkeruuskin oli pian poissa ja sijalla suloinen hartaudentunne, sama, jonka ihminen tuntee herättyään aurinkoisen sunnuntaipäivän rauhaan, — Pitkiin aikoihin hän ei ollut ainaisessa jokapäiväisyydessä joutunut luonnon valtaan niinkuin nyt. Nyt oli hänet pakottanut siihen joku, mutta mikä, sitä hän ei tiennyt itsekään. Nyt virkistyttyään hän saattoi mennä jo horjumatta tilinteollekin. Niin läksi Jorma luostariin, ja tuntien syyllisyytensä meni kepein mielin kärsimään rangaistustansa, sillä hän tiesi nyt kestävänsä sen.
Jo veljien ensimmäisistä katseista Jorma saattoi ymmärtää, että Stefan oli aikonut järjestää jonkin huvin Jorman kustannuksella. Eikä hän siinä erehtynytkään, sillä heti tuli yksi munkeista ilmoittamaan, että igumeeni tahtoi puhutella Jormaa. Mutta mitään iloa ei Jorma aikonut nyt suoda Stefanille, vaan repäisi itse auki rangaistuskopin oven ja vastasi: