»Tuskin!»
Ja siinä seisoi nyt kaksi rehellistä miestä, joista toinen oli jo vanha ja harmaantunut. Hän oli pysynyt uskollisena vanhoille tavoille ja tyytynyt siihen turpeeseen, minkä oli saanut revittäväkseen. Häntä ei ollut hurmannut uusi maailma eivätkä uudet opit. Ja tuo toinen taas oli hänen mittaisensa nuori mies, jonka kohtalo oli ajanut maailmalle. Hän oli kärsinyt ja taistellut itsensä ja muiden kanssa ja oli luullut saaneensa valloitetuksi uusia, laajoja alueita. Mutta nyt, kun hän sattumalta oli tullut tänne lähtöpaikkaansa takaisin, huomasi, ettei hän ollut saanutkaan aikaan vielä mitään muuta kuin lyöntejä omille sormilleen.
Sinä iltana Jorma kiipesi sille suurelle, pihaveräjän takana olevalle kivelle, jolla hän muisti muinoin leikkineensä. Siellä hän istui pidellen toisessa kädessään hopeista ristiä ja toisessa vanhaa viisikantaa kuin punniten, kumpi niistä enemmän painaisi. Jos Jorma olisi heittänyt metsään viisikannan, olisi se ollut loukkaus esi-isiä kohtaan ja samaa kuin sukunsa hylkääminen, mikä tavallisesti rangaistaan kuolemalla. Olisihan tosiaankin saattanut käydä niinkuin isoisälle ja isällekin. Ja vaikkei viisikanta olisi turmiosta suojellutkaan, oli se kuitenkin rakas muisto ja vanhempien ainoa perintö. — Mutta ristiäkään hän ei voinut heittää pois, olihan hän vannonut sille valansa, ja valan rikkominen rangaistaan myöskin kuolemalla. Ja mihinkäpäs hän olisi voinut ristittä mennä, sillä silloinhan hänen olisi pitänyt jättää luostari, ainoa koti, jonka Ilja oli hänelle antanut. Täälläkään, entisessä kodissa, ei ollut enää tilaa valojensa rikkojalle.
Siinä kivellä Jorma koetti saada vastausta itselleen. Hän odotti sitä koko kesäisen yön, mutta kun aamu koitti, ei selvyyttä ollut vielä tullut. Ja vielä paluumatkallaankin, kulkiessaan metsien halki ja kahlatessaan purojen poikki, kysyi munkki itseltään:
»Mitä minun pitää tehdä?»
»Mene Kuhasaloon!» — oli hän joka kerta kuulevinaan vastauksen korvissaan.
»Kun minä tahdoin tulla munkiksi», ajatteli Jorma, »tein sen vain sen takia, että saisin kastaa koko Pohjois-Karjalan. Mutta nyt minulle on sanottu, että kaste ei ole tuonut tänne mitään muuta kuin pahaa. Olen siis viettänyt tämän ajan turhaan luostarissa. Nyt on minulla sanottu olevan monta jumalaa, joihin en usko yhteenkään. Minä tahdoin tulla suureksi, Iljan kaltaiseksi, mutta nyt sanotaan, että se on vain halua päästä muita mahtavammaksi, toisten polkijaksi ja sortajaksi. Ja sitä minä en todellakaan tahtoisi tehdä tämän maan miehille!»
Epätoivo ja raivo alkoivat jo pyrkiä mielessä valtaan, niin pahaan umpikujaan näytti nuori mies ajaneen itsensä. Mutta siitä oli mentävä läpi keinolla millä tahansa!
»Ja mistä minä saan nyt tyydytystä itselleni? Uskonnostako? Se vanha mies sanoi, että tosiuskovaisia ovat vain ne, jotka uskovat hiljaisuudessa ja pitävät kaikkein pienintä ääntä itsestään. Pitäisikö minunkin jättää kastaminen ja vaipua hiljaisuuteen niinkuin Nikitin aikoinaan teki? Ja voinko minä pysyä yksinäisyydessä, kun vereni on luotu näin levottomaksi? Ja jos voisinkin sen tehdä, niin mitä apua sellaisesta uskostani olisi karjalaisille? — Eihän heidän elämänsä kostu sillä, jos minä katoan vaikka kokonaan maailmasta pois ja käytän kaiken aikani rukoilemiseen!»
Selvyyttä vain ei tullut. Tai oikeastaan talon isäntä sen oli jo sanonut Jormalle, mutta tämä ei tahtonut itsekkyydessään tunnustaa sitä oikeaksi, vaikka hänen mielensä olisi tehnytkin noudattaa sitä jo heti paikalla. Hän oli jo nähnyt ympärillään niin paljon vapaata elämää, että se alkoi houkutella. Mutta yksi esti vielä, ja se oli munkkivala.