Pöydällä palavan kynttilän valossa näki, ettei pikku bretagnetar ollut voinut pidättää kyyneliänsä, vaikkei sallinutkaan niille ylivaltaa. Seisoessansa siinä Naemin rinnalla oli hän kuin hieman vanhempi, huolekas sisko. Hän huokasi syvään.
»Naemi», lausui hän lempeästi, »on kai aika laittaa illallinen?»
»On, äiti.»
Donatienne mietti hetkisen kuin kangertaen vastahakoisia sanojansa:
»Karanneella naisella oli kai puukengät? Anna ne minulle.»
»Kyllä, äiti.»
»Käyn hakemassa vettä ja laitan teille neljälle lientä.»
Pistettyään toisen naisen puukengät jalkoihinsa hän aloitti askareensa.