Hän kysäsi:
»Sinäkö se olet, Donatienne?»
»Minä.»
Heidän sanansa olivat valjut kuin päivän valo. Louarnin katse syveni.
Se näytti suuntautuvan sielun sisimpään tuskaan.
»Myöhään palaat!» virkkoi hän. »En voi sinulle enää tarjota muuta kuin kurjuutta.»
Donatienne tahtoi vastata. Mutta sairaan silmät sulkeutuivat ja hän vaipui voimatonna patjalle. Uni voitti hänet.
Donatienne kääntyi huoneeseen. Hän huohotti kuin itkuun purskahtamaisillaan. Kylän naiset olivat nousseet.
Naemi talutti hänen luoksensa epäröivän ja vastustelevan Joelin ja Luciennen. Turhaan hän vakuutti heille: »Hän on äitimme, oikea äitimme.» Lapset eivät tunteneet Donatienneä ja pelkäsivät häntä. Donatiennen syleiltyä livahtivat he pakoon, piiloutuen pimenteeseen.
Donatienne seisoi yhäkin vuoteen vierellä ja kehoitti:
»Sytytä kynttilä, lapseni!»