Oli miltei pimeä. Puutarhassa oli äänetöntä. Mutta joku voi saapua. Äiti irtautui kietovista kätösistä ja väisti syleilystänsä töin tuskin lakkaavan lavertelevan tytön. Hän laski hermostuneesti sormensa Naemin huulille, peläten kuulevansa niiltä kiusallisen kysymyksen.
»Älä utele», lausui hän. »Olen aina rakastanut teitä sydämeni syvyydestä. Palaanhan luoksenne. — Näytä minulle tietä!»
Arkaillen ja ylpeillen tarttui tytär äitinsä käteen ja johti hänet pystypäin sekä kevein askelin kaalimaan ja lammen ohitse taloon.
Huoneessa ei ollut lamppua sytytetty. Heikko päivän kajastus heijastui ikkunasta vinottain isän vuoteelle, häipyen huoneen synkkyyteen.
Kylän naiset istuivat akkunan luona. Joel ja Lucienne leikkivät permannolla pimeässä. Sairas uinui.
Kukaan ei ollut alussa huomannut Naemin kintereillä tullutta Donatienneä. Huomaamatta hän hiipi vuoteen luo. Louarnin kasvot olivat varjossa; vaimon kasvoja valaisi päivä. Kylän naiset kuiskailivat sitten: »Kuka hän on?» Siivekäs päähine painautui sairaan kasvoja kohden. Donatienne katseli Louarnia. Ja paljon rikkonut, paljon kärsinyt puoliso tunsi sillä hetkellä ainakin sääliä. Hän näki kuihtuneet, tuskaiset, vanhentuneet, surun ja työn uurtamat kasvot. Hän oli nuo kasvot muovaillut omalla teollansa, miehensä hylkäämisellä. Hänen huulensa vavahtivat.
Naemi oli vetäytynyt sivulle, äitinsä rypytetystä hameesta kuitenkin pidellen, ja kuiskasi hiljaisessa huoneessa yhden ainoan sanan:
»Äiti!»
Louarn kohotti luomiansa. Unen ja unohduksen kätköistä keskittyi hänen sielunsa vitkaan silmiin. Katse näytti hämmästyvän bretagnelaista päähinettä, harhaili hetken toisaalle ja palasi taas Donatienneen. Louarnin ruumista puistatti vavahdus ja pari kyyneltä kierähti poskea pitkin.
Kyyneliä oli kierähtänyt samaa uraa niin useita, että ne nopeasti valahtivat kasvoilta.