Baptiste ei kuullut naisen sanoja, vaan luuli vieraan maininneen Naemin nimen. Hän selitti:
»Hän tulee tuokiossa. Vanhin sisareni saapuu aina vastaani heti minut nähtyänsä.»
He olivat saapuneet mäen ahteeseen. Louarnin asumuksen aita ja tuulessa lepattelevat poppelien lehdet näkyivät. Veräjä oli auki. Luonto imi äänetönnä viileyttä. Baptiste vihelsi. Puutarhan toisesta päästä viittoili hänen viestiinsä innokkaana nuori naisolento, aikoen rientää saapujan luo. Mutta samassa hän hätkähtikin. Hänen silmänsä suurenivat. Hän oli huomannut Baptisten vierellä hennon, kalpean, vielä nuorehkon, vieraan seudun naisten päähineessä olevan naisen.
Naemi epäröi silmänräpäyksen. Tukahduttaen äänekkään huudahduksensa riensi hän äänetönnä ja rohkeana, kohotetuin katsein onnensa luo. Sydän oli tuntenut silmiä nopeammin äidin.
Donatienne näki hänen saapuvan, mutta seisoi hievahtamattomana.
Hän sulki silmänsä — sekä onnesta että tuskasta — Naemin ehtiessä likemmäksi. Hän seisoi kivikuvana, kun tytär sulki hänet syliinsä. Tyttären huulilta tulvivat äidin kauan kaihoamat sanat:
»Äiti! Äiti Donatienne!»
Äiti tunsihe kuitenkin arvottomaksi. Riemu väistyi omantunnontuskien tieltä.
»Äiti, isä on parempi! Hän on tuntenut aamusta saakka meidät. Kuume on alennut! — Oi, äiti, en uskonut sinun enää tulevan!»
Kukaan ei kuullut heitä. Toinen itki, toinen haasteli hiljaisin äänin.