Hänen entisyytensä uumenista, koko hänen heimonsa muinaisuudesta tunkeutui äkkiä avun parahdus kohti korkeutta. Vaistomaisesti hakivat hänen silmänsä ympäristön vihreydestä ristiä — niitä on Bretagnessa joka tienristeyksessä — jonka juureen hän olisi sydämen tuskissansa voinut lyyhistyä kerjäävine rukouksinensa. Mutta ristiä ei näkynyt.
Hän koki rukoilla hetkisen hiljaa. Voimistuttuansa katsahti hän taas poikaan.
»Baptiste Louarn», lausui hän, »onko äitisi kotosalla?»
»Ei, sanotaan, ettei hän enää palaakaan.»
»Kuka niin sanoo?»
»Sisareni ja kylän naiset.»
Donatienne tarttui pojan käteen.
»Opasta minua, poikaseni. He ovat erehtyneet. Äitisi on palannut.
Olenhan minä tässä.»
Poika ei käsittänyt häntä. He laskeutuivat rinnakkain mäkeä. Poika viittasi sormellansa poppeleiden välistä pilkoittavaan kattoon. Donatienne ei huomannut hänen viittaustansa, vaan tuijotti eteensä suurin, avoimin silmin. Vapisevilla huulillaan hän imi ilmaa.
»Tahdon kuolla. Auta minua kestämään elämää!»