Poika käänsi puhuttelijaan nelikulmaiset kasvonsa ja säteilevät silmänsä. Ne eivät olleet koskaan katselleet uinaillen Bretagnen merta.
»Ei kovinkaan. Se on tuo ensimäinen talo tuossa ahteessa.»
Donatienne katseli laaksoon. Ahde oli hämyssä hänestä sangen syvä.
Poika jatkoi:
»Voin opastaa teitä. Se on minun kotini. Minä olen Louarneja.»
»Sinäkö? Se ei ole totta!»
»Eikö ole totta? Sanokaahan, miehet, enkö minä ole Louarneja, Baptiste
Louarn? Hän ei usko minua.»
Karkeat, kallioseinistä kajahtavat äänet vastasivat:
»Kyllä. Poika puhuu totta! Hän on erään toverimme lapsi.»
Poika katsahti häneen ylpeästi kuin vastausta vartoen. Mutta vieras olikin käynyt äkkiä kalpeaksi. Poika omisti isänsä kalvaat kasvot.
Donatienne tajusi. Häntä tervehti siis ensiksi toisen naisen lapsi.