Tultuansa jonkun matkaa asemalta avasi hän autiolla tiellä myttynsä ja otti siitä mustan, sametilla päärmätyn, poimutetun hameen — saman, joka oli ollut hänellä hänen Parisiin saapuessaan — sekä pari Ploeucin musliinipäähinettä, jotka muistuttivat alppiorvokkeja. Hän valitsi päähineistä toisen. Kangas oli vaalennut ja kurtistunut. Hän poikkesi pienestä veräjästä kedolle ja pukeutui siellä entiseen bretagnelaiseen asuunsa. Parisilaispukunsa hän kääri myttyyn.
»He tuntevat minut helpommin tässä asussa», arveli hän.
Sitten hän jatkoi matkaansa. Päähineen siivet hivelivät mukavasti hänen ohimoitansa.
Donatienne kiipesi harjanteelle ja alkoi laskeutua tasangolle. Hetkisen hän koetti arvailla arkana, mikä taloista olisi oikea. Hän oli päättänyt astua sen ovesta sisään. Hän nousi mäelle, sille, jota jyrkät kalliot sivusivat ja jonka ahteessa pienoinen asumus oli. Hän ei sitä tiennyt. Seutu oli hänelle vallan vieras. Pysyäkseen rohkeana alkoi hän arvailla kuka kolmesta hyljätystä tuntisi hänet ensin tai tuntisivatko he häntä ollenkaan.
Louhimoita jatkui työ vielä illan hämyssä.
Hän kuuli hakkurien kalkkeen. Tien vieressä leikki pieni poika, järjestellen kiviä kartioksi. Se oli Baptiste.
Tapaturman satuttua olivat louhijat ottaneet hänet huostaansa. He hakivat hänet aamuisin, antoivat hänen käydä kylässä pikku asioilla, palkiten hänet liemilautasellisella. Donatienne oli sivuuttamaisillansa pojan.
»Päivää, poikaseni!»
»Päivää!»
»Sanoppa, onko tästä pitkältä Jean Louarnin asuntoon?»