»En mitään. Nuku sinä vain! Menen ompelijattarelle.»
Hän kiirehti kahvilaan, sieppasi kassan avaimen ja sulloi kaikki kassan rahat taskuunsa. Muu sai jäädä miehelle. Donatienne ei ollut varas. Laraylle jäi paljon enemmän kuin hän olisi voinut vaatiakaan. Ilon ja pelon hullaannuttamana hyppäsi Donatienne lähimpään raitiovaunuun ja sitten junaan.
Matkan jatkuessa hän alkoi toivoa yhä hartaammin, ettei juna ehtisikään koskaan perille. Hän oli kiitävinään perikatoonsa. Matkan maalin lähestyessä paisui hänen pelkonsa ja jokin hänessä jarrutti tehtyä päätöstä vastaan. Hän oli kuin vapaaehtoisesti vangiksi antautuva, joka ottelee oman itsensä kanssa ja mielii viime hetkellä väistyä. Parisiin paluu ei johtunut hänen mieleensäkään. Se elämän osa oli jo eletty. Hän oli orjuudestansa vapautunut. Miksi antautui hän sitten uuteen orjuuteen? Helppohan oli poistua junasta mille asemalle tahansa ja kotiutua johonkin kylään. — Hän elättäisi aina itsensä jotenkuten.
Donatienne tiesi, ettei matkan maaliin ollut enää kuin muutama pysähdyspaikka, sillä päivä läheni laskuansa. Kaikki kimalteli kultana. Kanervikkojen ja laidunten peittämillä ylänkötasangoilla kimaltelivat lammikot kuivine kaislikkoinensa kultajuomuina tummien, sinipunervien rantojensa suojassa. Auringon laskiessa olisi hän pääteasemallansa. Donatienne nousi kolmasti junan seisahtuessa, kurotti kätensä myttyänsä ottaaksensa ja päätti päättämällä poistua junasta jonnekin, jossa vain tulevaisuuden pelko ei olisi ollut painostamassa. Mutta jokin pelkoa voimakkaampi esti hänet pakenemasta. Hän kuuli kolmasti, vallan kuin meren mylvinnän näkymättömästä maanalaisesta luolasta huutamana nimet: Naemi, Lucienne, Joel. Hän muisti hameensa rintamuksiin kätkemänsä kirjeen joka ainoan sanan: »On sattunut onnettomuus. Isältä musertuivat tänään jalat. Hän valittelee ja kenties kuoleekin. Oi, äiti, jos saat kirjeeni, palaa hänen luoksensa, palaa Naemin luokse!»
Hän istuutui kootaksensa voimia matkansa jatkamiseksi seuraavalle asemalle.
Päivä painui yhä. — Juna pysähtyi, junailija huusi aseman nimen, Naemin kirjeessä mainitun kylän.
Siis täällä.
Asemasillalle astui junasta myttyä kantava yksinäinen nainen. Vaunut lähtivät taas liikkeelle. Junan häivyttyä tiedusti nainen tietä ja jäi vastauksen saatuansa seisomaan asemasillalle niin kalvaana ja liikkumattomana, että asemapäällikkö uteli: »Oletteko sairas?» Nainen pudisti päätänsä. Hän ei vain kyennyt enää levottomuuttansa hillitsemään eikä liikahtamaan.
Rautatievirkailija ei häntä käsittänyt ja poistui. Nainen seisoi hievahtamatta monta hetkeä. Päätöstänsä uusimatta, minkään ilmaisematta sielun taistelua tai voittoa, otti hän ensi askeleen, tyytyen kohtaloonsa. Se oli hetken epämääräinen tahdonilmaus, miltei vaistomainen teko, jonka syyt olivat etäisessä entisyydessä. Pieninkin, hitainkin, epäröivin ja ilottomin uhraus elävöittää kuitenkin sielua. Donatienne tunsihe voimakkaammaksi poistuttuansa asemasillalta. Hän kääntyi vasemmalle ja hoki: »Teen tämän vain tavatakseni taas pienokaisiani!» Ajatus saada kärsiä heidän vuoksensa riemastutti hänen sydäntänsä. Hän kiirehti käyntiänsä. Hänen edessänsä oli vuoriharjanne ja pölyn seassa auringon punaama ääretön tasanko. Hänen oli mentävä sinne.
Hänen täytyi.