Seuraavana päivänä palasivat Naemi, Lucienne ja Joel samalle paikalle, vieläpä seuraavanakin. Neljäntenä päivänä ei Naemi enää tullut. Hän oli menettänyt toivonsa.
ÄITI.
Neljäntenä päivänä eivät lapset menneet louhimolle.
Mutta silloin oli nuori nainen matkalla heidän luoksensa. Hän oli saanut kirjeen vasta samana aamuna, sillä munakauppias oli unohtanut tämän kallisarvoisen paperin puseronsa taskuun. Outona oudoilla mailla matkasi nainen nyt rataansa, kyyhöttäen kumarruksissansa, käsi poskella, kolmannen luokan vaunun nurkassa.
Hänen ajatuksissapa askaroi painavimpana: miten astuisi hän heidän eteensä? Mitä hän vastaisi heidän kysyessänsä: »Äiti, missä olet ollut?» He eivät uskoisi, jos hän sanoisi: »Ja kuitenkin olen rakastanut teitä aina!» Häneen ei luotettaisi, hänen oma synnyttämänsä liha ja veri inhoisi häntä joskus, häntä painostaisi seitsemän vuoden suuri synti, ja pienokaisten suudellessa hänen otsaansa, kalvaisi tuo synti yhäkin! Hänen olisi elettävä omantunnontuskissa ja odotettava miehensä kostoa ja katkeria syytöksiä! Hänen oli palattava muinaiseen, sairauden yhäkin synkentämään surkeuteensa! Hänen oli tartuttava taas muinoisiin, entistä raskaammilta tuntuviin askareihinsa, vailla nuoruuden rohkeaa mieltä ja joustavuutta. Tuollainen tulevaisuus! Ja sittenkin hän kiisi suoraan sen syliin!
Hän oudosteli matkalle lähtöänsä eikä käsittänyt enää omaa itseänsä. »Miksi tein sen? Lennän onnettomuuteni syliini Kaikki koituu vain kurjemmaksi!»
Juna oli kiitänyt jo monta tuntia tietänsä. Aurinko paahtoi hänen nurkkaansa. Se lähenteli jo laskuansa ja säteet sattuivat kaltevina kuin tuulessa taipuva viljan korsi. Hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin oman tuskansa.
Niin, miten oli hän voinut päättää noin nopeasti? Lakkaamatta hän toisteli muistostansa aamun pienimpiäkin tapauksia. Paljonko lienee silloin kello ollut? Puoli kahdeksanko? Niillä vaiheilla — ehkä enemmänkin. Hän oli ollut juuri lähdössä ostoksillensa. Vastoin tapaansa oli hän pukeutunut olkihattuunsa. Muulloin kulki hän kaupunginosassaan avopäin. Tulee kirjeenkantaja. Kirje. — Hän ei tunne käsialaa. — Hän avaa, lukee. — Kahvilassa ei ole ketään — onneksi! Hän saa suudella paperia kymmenen, kaksikymmentä kertaa. Naemi on kyhännyt kirjeen ja anoo apua! Hän ei epäröi hetkeäkään, eikä tuumiskele. Naemi on hädässä, Naemi anoo apua! Hänen on matkustettava, on nähtävä lapsista vanhin, hänen näköisensä, painettava hänet sydämellensä, saatava heidät kaikki ympärillensä, tunnettava heidän kätösensä kaulallaan. — Tuollaisen onnen kuvitelmakin oli niin valtava, että Donatienne riensi kamariinsa, avasi kaapin ja kaivoi sen ylimmältä hyllyltä liinaan ommellun, tomusta harmenneen mytyn.
»Mitä etsit, Donatienne? Miksi palasit?»
Bastien Laray oli puolinukuksissa.