»Tiedäthän, että hän on mennyt menojansa!» lausuu Lucienne.
Hän painaa päivettyneet kasvonsa ja päivässä kultana kimaltelevat kutrinsa vanhimman sisarensa kapeihin, huolekkaihin kasvoihin. Vanhin vastaa:
»Hän, joka saapuu, hän on meidän oikea äitimme.»
Hänen puheensa on pehmeää, hänen katseensa on keskittynyt kauas etäisyyteen, hän on niin vakava, että nuoremmat uskovat häntä ja kokevat hekin tähyillä äitiä, joka tulee kaukana tiellä.
»Ei kai hän ole vanha?» kysyy Lucienne. Saman kysymyksen oli Naemikin tehnyt.
Naemi vastaa:
»Ei ollenkaan. Hänen täytyy tulla. Ellei hän saavu, olemme me hukassa, lapset.»
He eivät käsitä, miksi he ovat hukassa. Mutta he tulevat levottomiksi ja heidän silmiinsä kihoavat kyyneleet. On pian pimeä. Tie on jo katseen kantamiin harmaa. Äitiä ei kuulu.
Pienokaiset väsyvät samaa paikkaa pälyillessänsä. He alkavat leikkiä ruohoilla ja kivillä. Naemi tähystää yksin. Hänen toista poskeansa valaisee painuva päivä. Hän ristii kätensä esiliinansa alla. Hänen sanansa sekoittuvat iltatuulen suhinaan: »Tule, äiti! Tule takaisin!»
Hämy kattaa kauttaaltansa laakson; vuorenharjanteen tietäkään tuskin eroittaa. Silloin Naemi kääntyy. Hän on niin surullisena, että nuoremmat sisarukset silmäävät häntä kumpikin taholtansa ja tarttuvat hänen käsiinsä rauhoittuaksensa. Kolmisin he palaavat kotiinsa. Louhijat ovat lähteneet, päivä on päättynyt. Louarn lepää yhä kuumeessa. Naiset väittävät, ettei hän jää eloon.