Kauppias tavaili kirjeen osoitteen. Se ei herättänyt hänen huomiotansa, sillä hän saapui toisilta seuduilta, eivätkä Louarnin perheen asiat kuuluneet häneen. Heidän puutarhansa oli vain tienvieruskeitaana hänen matkallansa. Mutta Naemi oli kirjettä antaessaan lennähtänyt punaiseksi, vallan kuin lemmenkirjettä ojentava. Hän oli pannut pieneen kirjekuoreen kaiken toivonsa ja kaikki unelmansa sekä kyhännyt kuorelle suurin, säännöllisin kirjaimin: »Rouva Donatiennelle.» Nähdessään sitten kauppiaan kärryjen pienenevän ja vihdoin häipyvän, koki hän kuvitella kirjeen tuottamaa tulosta. Kauanko viipyi kirje matkalla? Luultavasti vain vähän aikaa. Naemi ei ollut koskaan astunut jalallansakaan junaan. Ohi puuskuttavan rautahevon hän oli kuitenkin nähnyt. Hän tiesi kaikkien höyryharjaisten junien kiitävän Parisiin kiireisesti. Missä oli hänen äitinsä? Missä noista monista, kylän talojen tapaisista kartanoista hän asusti? Donatienne oli seisovinansa tiilikivikynnyksellä ja kutoi sukkaa kylän naisten tapaan; hän avasi kirjeen: »Tämä on Naemi tyttäreltäni. Meille on sattunut tapaturma!» Mitä sitten seuraisi, siitä ei tyttönen päässyt selville. Hetkien häipyessä oli hän vain tuskallisen levoton.

Illan tullessa kasvoi hänen levottomuutensa. Hän ei jaksanut enää kärsiä valittamatta eikä nähdä sairaan kärsimyksiä. Hän jätti hetkiseksi hyväsydämiset sairaanhoitajattaret kahden ja viittasi Luciennelle ja Joelille. Ovella kysyi Lucienne häneltä hiljaa:

»Minne me menemme?»

Sisar nosti sormen suullensa. Hän asteli etunenässä aitauksen poikki. Hänen kintereillänsä kiirehti karkeampi ja kömpelömpi, vaalea, punaposkinen Lucienne sekä viimeisenä kiharakutrinen Joel olkahihnalla kiinnitettyine housuinensa. He riensivät peräkkäin maantielle ja kääntyivät sieltä vasemmalle, mäenahteelle.

Sisarukset saapuivat mäelle. Vanhimman sydämessä asustaa täyden naisen huoli, nuorempien vain lasten hetkessä haihtuva suru. He eivät lausu sanaakaan toisillensa. Joel poimiskelee silkkiäismarjoja pölyisistä pensaikoista. Louhijain hakkurit kalkkavat. Louhimolla uurastetaan loukkautuneettakin. Tammet hoikkenevat ja harvenevat kukkulalle kiivetessä. Siellä pistää kallioryhmä suurimpana silmään. Tie on hankala kulkea. Naemi rientää louhimon lävitse päästä päähän. Kallion suojaisilla ulkonemilla olevat, kuin kiveen liitetyt louhijat huutavat hänelle kaukaa:

»Voiko isäsi tänään paremmin, pikku Naemi?»

Naemin pieni pää hieman ylpeänä ylenevine leukoinensa pudistuu kieltäen. Hän jatkaa kulkuansa pysähtymättä. Hän ei voi puhua: hänen sydämensä puhuu liian äänekkäästi. Hän sukeltaa solaan, jossa tienä on vain kallioleikkaus. Solan takaa loivenee mäki väriherne- ja sanajalkapeitteineen pohjoista kohden. Hänet voi nyt nähdä vain Joel ja Lucienne. Kummissansa ja hämmästyksissänsä utelee Joel: »Minne me menemme?» Mutta Naemi samoaa vain, saapuen vihdoin sinne, missä maa pistäikse alla olevaan laaksoon niemekkeenä. Sieltä on seutuun laaja näköala. Naemi on heitellyt täällä monet kerrat kiviä syvään, puiden lainehtivia latvuksia sakeanaan olevaan syvänteeseen. Hän on istunut täällä useasti joutilaana äärettömiä puusaarekkeita, peltoja, kylvöheinikoita ja niittyjä katsellen. Ne leviävät vasemmalle ja niiden yllä parveilevat pilvet. Tänään hän katselee vain kapean laakson tuolla puolen kohoilevaa pohjoista vuoriharjannetta ja käärmeilevää tietä. Tie väliin katoaa, väliin pujahtaa piilostansa ja sulautuu vihdoin hiekkasiruiseksi. Siinä on suuri maantie, joka johtaa täältä näkymättömälle rautatieasemalle. Tietä tulevat ne harvat matkailijat, joilla on asiaa näille maille. Nuoremmat siskokset ovat seuranneet Naemia tänne. Päivä on painumassa ja kultaa näköalan viimeisillä säteillänsä.

»Näetkö tiellä ketään?» kysyi Naemi.

»Paimenen lammaslaumoinensa. — Mutta hän on kaukana. Tuleeko tohtori tätä tietä?»

»Ei, vaan äitimme», vastaa Naemi.