Hän koki koota noita ja muutamia muita kuvia, jotka muodostivat kaiken hänen onnensa. Hän oli vakuutettu, että isällä oli yhtä onnelliset muistot noista ajoista. Isä näytti nukkuvan, mutta kärsi ilmeisesti. Silloin halutti Naemia kuiskata tuolle koviin tuskiin ja kuumekuviin kahlehditulle, kiinteiden kasvojen takaiselle vangitulle sielulle sanoma ulkonaisesta maailmasta. Hän pingoitti huulensa tavallista hermostuneemmasti ja äänsi hiljaiseen huoneeseen selvästi yhden ainoan sanan:
»Donatienne!»
Hän odotti jännittyneenä. Kuumeiset kasvot eivät elostuneet, niistä ei pilkahtanut iloa eikä surua tuon toivottoman sanan kuuluessa.
Vielä kerran kajahti vavahtaen yön hiljaisuudessa äidin nimi, naisen, jota isä oli lempinyt ja jota tytär lempi. Haavoittuneen silmäluomet kohosivat hieman. Naemi ehti kuitenkin käsittää niiden alaisen katseen, sairaan ja harhailevan sielun vastauksen. Hänestä oli katseessa soimausta ja huulet tuntuivat tuokioksi värähtävän: »Vaiti! Älä mainitse suurimman onnettomuuteni nimeä!»
Tuskat vakasivat kuitenkin heti isän koko olennon; silmät sulkeutuivat, posket kävivät kuoppaisemmiksi ja kivusta vääntyneen suun seutuville levisi kuoleman kalpeus.
Naemi istui yhäkin unelmiinsa vaipuneena. Sarasteessa, heikon valon tunkeutuessa ikkunaluukkujen halkeamista huoneeseen, meni hän poppeleihin ja kedolle päin olevan ikkunan luo ja nojautui selin huoneeseen, ikkunapenkkiin, ettei isä älyäisi hänen salaisuuttansa.
Hän aikoi kirjoittaa.
Hitaasti hapuillen sanoja ja koettaen saada kirjeensä luonnolliseksi kirjoitti Naemi »Rouva Donatiennelle.» Viimeksi hän kirjoitti ohikulkijalta saamansa osoitteen.
Hän odotteli, kunnes oli jo valoisa päivä, ja antoi sitten kirjeensä ohiajavalle munakauppiaalle vuorenharjanteella olevaan postilaatikkoon pantavaksi. Kauppias pysähdytti laihan hevosensa.
»Toimitetaan, tyttöseni!» sanoi hän.