»Se on mahdotonta», arveli toinen naisista. »Kauppapuodit eivät ole vielä auki.»
»Sitten hän lienee lähtenyt louhimolle korjaamaan isän työkaluja», vastasi Naemi. »Hän säilyttää kaiken.»
Lääkäri palasi ja sitoi haavat. Hän poistui päätänsä pudistellen ja mutisten käsittämättömiä, huonoenteisiä sanoja. Mutta »Louarnskaa» ei kuulunut, ei edes ruoka-aikoinakaan kello kaksitoista, kaksi ja kolme. Isä houraili yhä heikompana. Äidin etsintään louhimolle ja kylään lähetetyt Lucienne ja Joel palasivat ilmoittaen, ettei »Louarnskaa» ollut kukaan nähnyt.
Toinen sairasta hoitelevista naisista — tanakka, viiksiniekka mummo — arveli:
»Lie mennyt ja lopettanut itsensä.»
»Ei», vastasi toinen. »Saadessaan kuulla, että mies oli noin sairas, oli hän vallan toivotonna. Huomasin päivän selvästi, ettei hän ajatellut loukkautunutta, vaan omaa itseään. Naemi pienoiseni, älä pahastu, mutta luulenpa, ettei hän kotiudu koskaan enää.»
Naemi vastasi vain:
»Älkää vain hiiskuko siitä lapsille.»
Vaimo katseli häntä hämmästyneenä. Naemi ei itkenyt. Mutta illan tullen kävivät lapset levottomiksi. Lucienne ja Joel — jotka uskoivat olevansa »Louarnskan» lapsia — itkeskelivät kysellen: »Missä äiti on?» Baptiste, joka näki heidän itkunsa, laukkasi ympäri huonetta huudellen: »Äiti, missä sinä olet? Missä olet, äiti?» Yksitoistavuotisen, kahdeksan- ja kuusivuotisen ikävällä kaipasivat he häntä, kunnes uinahtivat.
Sinä yönä valvoi Naemi isän vuoteen äärellä sydänyöstä sarasteeseen. Pimeässä oli niin yksinäistä ja yössä leijaili unelmia ja epäilyksiä sekä tulevaisuuden tuumia. Ne liehuivat hänen lähettyvillänsä samoin kuin muinoin kaareilivat ohdake- ja väriherne- sekä tattarivainioilla hänen esi-isiensä ympärillä, samoin kuin ne kerran peloittelivat, lohduttelivat ja tyynnyttivät hänen näköistänsä toista naista tämän ollessa kauan kumartuneena lastensa kehtojen luona. Kuumeen kuluttama, näivettynyt ja nyt toistamiseen hyljätty mies, hänkin oli ollut kerran nuori ja hautonut haaveitansa unettomina öinä. Mies nukkui nyt, mutta hänen untansa keskeyttivät puistatukset, valitukset ja kuumekuvat. Naemi katseli häntä ja luuli sairaan väliin haastelevan juuri hänelle, mutta huomasi sen pian hourailuksi. Huonetta katsellessaan tuumiskeli tyttö tulevaisuuttansa, silmätessään sairasta hän muisti lapsuutensa ja sen kauan sitten sattuneita seikkoja. Kenties kohtasivat he toisensa ajatuksissaan menneitä muinaisia aikoja miettiessänsä, kenties johti heitä huomaamatta sama muistojen sarja. Toinen houraili, toinen kyyhötti ajatuksissaan pientä päätään kätösiinsä nojaten. Heidän välillänsä oli lamppu. Silloin tällöin äänsi Naemi hiljaa sanasen, syvää äänettömyyttä ja ulkona tohisevaa tuulta vaimentaakseen. Hän ei muistanut enää isä raukkansa nuoruuden kasvoja. Hänen katseittensa edessä olivat kuitenkin: mäellä kyyhöttävä mökki, ulkoilman kirkkaus ja tuvassa vallitseva hämäryys, lehmä ja Joelin kehto. Lehmä käänsi hyväntahtoisen katseensa oven auetessa. Joelin kehtoa oli hän pienenä keinutellut köydestä.