»Heidät huoltaa Lucienne. Me sovimme äsken kahden kaikesta.»
»Minä palaan huomenna varmasti», vastasi lääkäri avaten veräjän. »Tulen päivällisten paikkeilla.»
Lääkäri asteli hevosensa luo. Se oli ollut sidottu perin huolimattomasti ja kalusi tienvierus-ojassa. Viitisen minuttia häilähtelivät vaunulyhdyt loisteinensa tammien välissä tiellä. Sitten ne häipyivät näkyvistä.
Seuraavana aamuna päivän koitteessa nousi Naemi levottoman yön vietettyään vuoteeltansa, raoitti kamarin ovea ja kurkisti sinne. Valitukset olivat vaimenneet yöllä hetkiseksi, mutta alkoivat nyt taasen, heikkoina, väsyneinä ja läähättävinä. Naemi huomasi isän haluavan juotavaa. Molemmat kylän naiset olivat poistuneet kello yksitoista illalla, mutta luvanneet palata. He eivät olleet vielä saapuneet. Naemi pukeutui lyhyeen mekkoonsa ja tarjosi sairaalle tilkan maitoa. Isään oli tullut kova kuume. Hän lienee tuntenut tyttärensä, mutta ei hymyillyt hänelle.
Naemi aavisti vaaran suurenneen. Siltäkin tuli hänen, kuten ennenkin aamuisin, virittää pesään tuli, paahtaa tukehduttava huone yhäkin kuumemmaksi ja häiritä sairaan silmiä valolla.
Naemi pistäytyi hakemaan kaniinitarhan kupeelta turvetta. Turve ei liekinnyt niin paljon kuin puu. Nähtävästi oli kai »Louarnska» pistäytynyt samalle asialle, sillä hän ei ollut huoneessa.
Tyttö palasi turpeinensa. Nainen ei ollut vieläkään virittänyt tulta.
Samassa alkoivat kukot kiekua. Kylän naiset astuivat sisään.
»Missä äitisi on, tyttöseni?» kysäisivät he.
»Kylässä kai», vastasi Naemi. »En ole nähnyt enkä kuullut häntä noustuani.»