»Vai niin, hän siis on mennyttä miestä! Kuka meille nyt hankkii
elannon? Etkö näe, että täällä on neljä lasta? Kaikki on siis mennyttä!
Jos olisit pistäytynyt pohatoihin, olisi kaulasi laulanut toisin.
Luuletko, että minä tulen toimeen vaivaisen keralla?»
Lääkäri tarttui vastaamatta kylän naisen ojentamaan pyyhkeeseen.
Vähääkään välittämättä puhuttelijastansa antoi hän asiallisia ohjeita ja lupasi palata. Hän ei maininnut kuitenkaan määräpäivää — lääkärien tavallinen tapa pitkällisissä ja toivottomissa sairastapauksissa.
Hän poistui yksin pikku puutarhan kautta. Veräjällä hän tapasi hennon olennon. Naemi kysäisi:
»Onko totta, herra tohtori, ettei hän enää koskaan voi tehdä työtä?»
Pieni, pullea mies puhkui pitkin puutarhakäytävää. Hän oli väsynyt päivän ponnistuksista ja tuolla sisällä viettämästänsä tunnista, jossa ummehtunut ilma oli imeytynyt hänen vaatteisiinsa ja haihtui nyt yöilmaan. Lääkäri hätkähti pysähtyen, ollen valmiina vastaamaan ynseästi. Naemin äänestä ja hienoista, valkeaa veräjää vasten kuvastuvista piirteistä hän käsitti, että kysyjä oli loukkautuneen, tuomitun tytär.
»Tyttöseni», vastasi lääkäri, »pelkäänpä, että saat työskennellä hänen puolestansa.»
»Olen sen jo miettinytkin», vastasi ääni. »Täytän pian neljätoista. Haen palveluspaikan itselleni ja lähetän ansioni hänelle. Minä olen voimakas.»
Lääkäri katseli pientä hentoa tyttöstä.
»Entä pienokaiset?»