Ripeästi viskasi lääkäri peitteen ja hurstin seinämälle.
Haavoittuneen huulilta parahti tuskanhuuto. Ovipieleen painautunut lapsineljikkö pujahti vajaan. Lapset eivät enää kärsineet kuulla sydäntäsärkevää valitusta ja tuskaa.
Veriset kääreet ja erään työtoverin lainaaman, haavoittuneen polville pannun, mustaa verta valuvan mekon lääkäri poisti nopeasti. Toinen vaimoista näytti tulta, toisella oli vesikulho. Mustatakkinen lääkäri kumartui keskivuoteen ylitse. Louarnin kasvoista kihoili hikipisaroita; hänen silmänmunansa vääntyivät, niin että väliin näkyi vain valkuainen. Keskeytymätön voivotus täytti huoneen ja loittoni yöhön, yli tuleentuneelta vehnältä tuoksuvan kuuman kentän.
»Louarnska» kieppui edestakaisin hokien puoliääneen:
»Herra tohtori, kuoleeko hän?»
Noin tunnin toimiskeltuansa suoristihe lääkäri ja vastasi kuin ensi kerran kysymyksen kuullen:
»Ei, luullakseni hän jää henkiin, mutta jalat menettävät kaiken tarmonsa.»
Vaimo kurottihe askelta lähemmäksi. Hän oli onnettomuudessansa raaka ja hävytön — tulikoe, joka ilmaisee sielun sisimmän.
»Mitä sanot? Etkö voi parantaa häntä?»
»En kokonaan», vastasi lääkäri silmäillen käsiinsä kuin pesukulhoa ja saippuata hakien.