Hän hyvästeli päätänsä nyökäyttäen, pisti hatun päähänsä ja läksi hakemaan lääkäriä. Toiset työmiehet vahvistivat hänen kertomuksensa oikeaksi. Nähdessään Naemin ja Luciennen itkevän sekä kuullessaan kamarin kynnyksellä kyyhöttävien poikasten huutavan isäänsä, purivat miehet huuliansa. He vakuuttivat vuorottain kuin säälien ja selitellen:
»Työ uhrinsa tahtoo. — Onni ei ole kaikille yhtäläinen. Louarn parka!»
Pian poistuivat heistä muut paitsi vanhin, joka auttoi naista tiedottoman Louarnin riisumisessa. Veri virtasi ainakin paristakymmenestä paikasta, valuen vatsasta saakka polviin. Haavat olivat ammottavia, lihanmurskaa, kiven siruja, tomua ja vaatteiden riekaleita täynnänsä.
Pimeän tullen pysähtyivät vaunut tielle. Louarn oli herännyt tainnoksista ja valitellut lakkaamatta pari tuntia.
Louarnia hoiteli pari vaimoa, mutta häntä, jonka kanssa hän oli seitsemän vuotta viettänyt yhdyselämää, ei ollut vaimojen joukossa. Vaimot olivat kyläläisiä ja olivat rientäneet tänne tapaturmasta kuultuansa. »Louarnska» oli kärsimättömänä ja suunniltansa tuosta lakkaamattomasta voivotuksesta. Hän oleskeli ulkosalla muka lääkäriä vartoen. Hän keksi asiaa kylään ja pistäytyi vain ovella, painaen nyrkillä kulmiansa ja hokien: »En jaksa kuunnella tuota!» Sitten hän sukelsi taas pois.
Hän avasi veräjän ja näytti tietä paksulle, jäntterälle, vireälle miehelle. Mies ei ollut koskaan liikkunut näillä seuduilla ja oli eksynyt tiellä.
»Eipä ollut helpointa osua tänne! Näin karu ja autio seutu! Missä hän on? »
»Tuolla tuvassa, ettekö kuule?»
Lääkäri läksi huoneeseen, jota valaisi liesilieska — keitettiin näet perunoita illalliseksi. Lieskan loisteessa näki lääkäri vuoteella viruvan laihat, sileäksi ajellut, tuskan vääristämät kasvot ja tuskaisesti tuijottavat palavat silmät. Avoimilta, kaariksi jäykistyneiltä huulilta kuului lakkaamatta sama valitus: »voi, voi!» pitentyen tuskan kiihtyessä.
»Katsokaamme hänen jalkojansa!»