»Menkää, Naemi — rientäkää tupaan ja poistakaa peite vuoteelta.»
»Hän ei voi puhua! Hän ei näe meitä! Oi, veri valuu! Isä! Isä!»
Kantajat häätivät naisia ulohtaammalle. Nainen kiljui: »Tällaista sattuu vain meille! Onnettomuudet ovat ainaisena osanamme!» Miehet veivät toverinsa taloon ja laskivat hänet sisemmän suojan vuoteelle akkunan luo. Vuodeverhoista lankesi vihertävä varjo Louarnin kasvoille.
»Onko hän kuollut?» kysyi Naemi.
Pari kauhun ja väsymyksen lamauttamaa vanhaa louhijaa kääntyi häneen päin.
»Tuskin vain; hän hengittää vielä.»
Nuori, kalpea ja teräväkasvoinen, pystyviiksinen mies vetäytyi Naemin tieltä lausuen:
»Minä riennän hakemaan lääkäriä, Naemi neiti. Hän sanoo, onko toivomista. Minä joudun kolmessa neljänneksessä. Olkaa huoletta, minä en kuhnustele.»
Naemin kumartuessa kuuntelemaan vieläkö isä hengitti, jatkoi mies:
»Tapaus oli seuraava: Paahteella rakoilee väliin kallio. Louarn ei ehtinyt väistää. Halkeama lohkesi harjulta asti, neljän metrin korkeudelta, hänen jaloillensa. Minä kaivoin hänet sieltä esiin. Hän oli miltei kauttaaltaan hautautunut. Aluksi hän huusi avoimin, suurin silmin, sitten on hän pitänyt ne suljettuina. Hän ei ole liikahtanut enempää kuin kuollut. Eikö niin, miehet?»