Mutta sydänkesä säteilee yli Ranskanmaan. Se pistäytyy paahteinensa siihenkin työläiskaupunginosaan, jossa Donatienne päiviänsä puuhailee. Donatienne ei toivo enää elämältä mitään ja kokee uskotella, ettei tuo satunnainen kahvilavieras olekaan koskaan hänen lapsiansa tavannut. »Hän valehteli», tuumii Donatienne, »tai on hän tavannut toisen Joelin eikä enää palaa.» Donatienne tajuaa voivansa uhrautua lapsillensa, kunhan tietäisi, missä he ovat. Hän tuuditteleikse kuitenkin sillä, ettei hänellä enää ole mitään mahdollisuutta saada tietoja heistä, vaan että hänen on harmaannuttava kaikkeen kyllästyneenä kurjuudessansa.
Päivä paistaa sillekin Ros Grignonin ympäristöalanteelle, jossa Louarnin nimi ei elä enää edes muistonakaan. Se paahtaa Ploeucin metsikköä, jossa lukemattomat lehdet lepattelevat tuulessa. Eksyneet lokit kuulevat metsän kohinan, luulevat huojuvaa saloa mereksi ja heijaavat hetkisen epäröiden, kunnes kohauttavat siipensä uuteen lentoon kohti ulapan rantaa.
Päivä paahtaa sitäkin kenttää ja tupaa, jossa majailee Bretagnen kulkuri parka. Harjanne ja louhimo saavat säteensä nekin.
Harjanteen huipulla, korkean, kellertävän, pystyn kalliomuurin juurella, vyöryneessä hiekassa ja kivisohjussa seisoen raataa Louarn, iskien terävällä hakkurilla seinään. Rauta kalahtaa kiveen ja kimpoaa takaisin. Kalliopadassa on niin paahteista, että raatajia seuranneet koirat pakoilevat päivää, hakien maantien varsilta viileää paikkaa. Mutta miehet louhivat leipänsä lunnaiksi. He hakkaavat, määrämatkan päässä toisistansa, jyrkän kallion juurella kiveä laakeiksi levyiksi ja tähyilevät kivilinnastansa tasankoa. Tasangolla vallitsee syvä hiljaisuus; ihmisiä ja koko luontoa painostaa paahde. Seutu on yhtä autio ja äänetön kuin lumiaavikko. Rautahakkurien kalke kajahtaa yksitoikkoisena ja terävänä kuin sirkan soitto.
Kello oli kolme illalla, kun kamala huuto keskeytti louhimon arkiäänet. Hajautuneet miehet kohottivat mäen alta katseensa, nähden tomupilven kiirivän ilmoihin, kuin vehnäriihen puimisesta. Louhimolta kylään laskeutuvaa maantietä kiirehti sitten kuusi miestä. He viittoivat, kaksi tai kolme heistä kiljui eroittamattomia sanoja. Paareilla he kantoivat tiedotonta ja verissänsä viruvaa miestä.
He olivat huutaneet jonkun juoksemaan kylmää vettä ja kääreitä.
Ketään ei kuitenkaan kuulunut. Miehet jatkoivat matkaansa. Haavoittuneen kasvot olivat kirkkaassa paisteessa kalkin valkeat; eräs miehistä oli taittanut tien viereltä pari sananjalan lehteä sairaan kasvoille päivän säteiden suojaksi. Levähdellen hoippuivat kantajat mäkeä. Haavoittuneen työtoverit seisoivat ryhmissä louhimon laella katsellen onnettoman kuljettamista. Kantajat itkivät: heidän silmistänsä kihosi kyyneleitä sekoittuen kasvojen hikihelmiin.
Tultuansa vilpoisemmalle varjopaikalle, kääntyivät kantajat oikealle kädelle, avasivat pienen veräjän ja astuivat Louarnin pihaan.
Kahtaalta kajahti naisten kirkaisu. Naemi kiisi kurotetuin käsin,
»Louarnska» kauhun kirous huulillansa kantajien kimppuun.
»Mitä nyt? Vastatkaa! Onko hän kuollut?»