Naemin teki mieli uskoa salaisuus isällensä.
Mutta hän ei uskaltanutkaan — — —
Yö toi tullessansa viihdytyksen viattomuudelle, syyllisyydelle, vihalle ja katkeruudelle. Yhden ainoan nimen vuoksi tasapainostansa järkkyneet ihmisraukat valtasi vuorollansa kunkin väsymys.
Viimeisenä nukahti kapeaan, valkoiseen puusänkyynsä Luciennen vierelle, sisäsuojaan Naemi. Hän oli kätkenyt päänalaisensa alle paperin, jossa oli äidin osoite, äidin, joka oli niin etäällä ja jonka hän oli näkevinään häämöittävän, muistellessaan varhaisinta lapsuuttansa. Väliin hän kuiskasi:
»Äiti, luulin sinua kuolleeksi. — Sinä elät! Tahtoisin nähdä sinut taas! Oi, miten ikävöin sinua! Mutta sinun näkemisesi on mahdotonta! Tuo toinen tappaisi sinut! Hän on niin paha! Donatienne äiti, saisinpa sinut silmänräpäykseksikään vuoteeni viereen, suudellakseni sinua! Sitä ei kuulisi kukaan!»
Hän kuulosti vuorenharjanteelta tasangolle syöksyvää tuulta, joka puissa, lehdissä ja pensasaidassa täytti salaista elähyttävää ja virkistävää tehtäväänsä.
Ajatuksissaan hän näki vielä miehen, joka oli iltapäivällä astellut aidan luo. Hän kertasi mielessänsä miehen sanat ja lasketteli muististansa koko keskustelun vallan kuin kysymyksin ja vastauksin varustetun katekismuksen. Missähän mies nyt lienee? Luultavasti oli hän noussut Parisin junaan ja kiisi nyt kaukana. Hän vei mukanansa salaisuuden: hän oli nähnyt Naemin.
KESÄ.
Mies oli todellakin täysin höyryin kohti Parisia kiitävässä junassa. Hänkään ei nukkunut. Hän lojui kolmannen luokan vaunun penkillä pohtien, miten menettelisi. Naemin lapsellinen, levoton ja vihdoin syvästi järkkynyt olento kuvastui hänen eteensä. Hän vertaili tytön kuvaa, mikäli muisti, Donatienneen, voidaksensa varmuudella päätellä: »He ovat kieltämättä äiti ja tytär.» Hän harkitsi käyntinsä mahdollisia seurauksia, jos pistäytyisi Levallois-Perretissä. Kiihoittunut äiti, joka oli mielenliikutuksesta vapissut, kiitäisi luonnollisesti päätä pahkaa Limousiniin. Häntä ei pidättäisi mikään. Kivenhakkaajan kodissa syntyisi sellainen mellakka, joista lehdet joka päivä painavat otsakkein: »Perhedraama, mustasukkaisuuden aiheuttama.» Tyttönen oli oikeassa: Donatienne ei saanut sinne palata. Parempi jos estäisikin palaamasta. Olisiko otollisinta olla hiiskumatta enää koko jutusta? Joka tapauksessa ei ollut kiirettä. Äitihän tiesi jokseenkin varmasti lastensa elävän. Hän ei voinut palata miehensä ja lastensa luo. Voisipa olla vaimolle onneksikin, että koko juttu päättyisi tähän. »Muutoin en aseta ketään vaaralle alttiiksi, jos en sinne menekään», päätteli mies lopuksi. »Minulla ei ole mitään velvollisuuksia tuota ihmistä kohtaan ja minähän päästän hänet monista huolista! Minä en mene hänen luoksensa!»
Mies oli perin varovainen. Hän olisi ollut vallan onneton aiheuttaessaan selkkauksia. Hän palasi työhönsä, unohtaen Donatiennen.