»Mene sitten!» vastasi Louarn hellittäen hänestä.
Vaimo mutisi vielä jotakin. Tiehensä lähtemisen sijasta hän raapaisi tulitikkuun tulen ja sytytti risukimpun. Äänettömyys ja loimahtava liekki viihdyttivät lapsia. Louarn ei kuitenkaan uskaltanut puhutella Naemia, peljäten kiihdyttävänsä vaimon vielä kiehuvampaan kiukkuun, vaan veti luoksensa Joelin ja alkoi silitellä pojan ruskeita kiharoita. Tämä hellyydenosoitus ilahdutti häntä; hän silitteli siten mielestänsä menneisyyttänsä. Isän ilme ei ollut siltä muuttunut. Tavalliseen verkkaisaan tapaansa hän siveli känsäisellä kädellänsä kutrista päätä. Valossa kimaltelivat kutrit kultapäärmeisinä. Naemi nojasi ikkunaan ja oli katselevinaan yöhön, poppeleita ja pilviä. Pilvet purjehtivat matkaansa lakkaamattomana sakeana sumupeittona. Päivänlaskussa vain ruskotti kirkkaammin.
Louarnin sydäntä pakoitti. Hän ajatteli Donatienneä.
Louarn ei ollut enää sama nuori, lempivä puoliso kuin silloin, jolloin hän suri suuresti Ros Grignonista sekä synnyinseudultansa Ploeucista Parisiin palvelukseen lähtenyttä vaimoansa. Hän ei ollut enää likimainkaan sama mies, joka poissaolevasta puolisostaan levottomana toivoi viikon viikolta tulemattomia tietoja ja perkasi nummea paisuvan leivän toivossa sekä saadaksensa kotinsa valoisaksi ja juhla-asuiseksi palaavalle puolisollensa. Hän ei ollut enää vuokrastaan ja kaupatusta rihkamastaan hätäilevä torppari eikä koditon ja maaliton, vain nälkänsä tajuava kulkuri, joka eräänä aamuna oli lähtenyt lapsikolmikkoinensa kohti Vendéetä, tietä, joka johtaa Bretagnesta, mutta harvoin Bretagneen takaisin. Kauan sitten oli viha vaimentanut lemmen. Louarn ajatteli puolisoansa vain syyttääksensä. »Kaikki on hänen ansiotansa. Kurja vaimo! Kunniaton äiti!» Louarn syytti, että vaimo oli hänet köyhdyttänyt, hyljännyt ja alentanut nykyiseen kurjaan ja rikolliseen elintapaan. Vanhan Bretagnen pojassa ei ollut vielä vaimennut uskonnollinen tunne, ja joskin hänen omatuntonsa oli ajan ollen samaisen elämän käsissä turtunut, tunsi hän vielä sisäistä pakkoa puolustautua itsellensä. Hän teki sen poissaolevaa, uskotonta ja arvotonta Donatienneä soimaten. Louarnin myllertävässä mielessä sekaantui vihdoin kaikki, tuskakin, heikkouteen, ja hän puheli tavallisimmin: »Minulla ei ollut onnea osanani!»
Mutta kun ihminen ei koskaan pääse pakoon omia salaisimpia ajatuksiansa, oli Louarnkin iloinnut nähdessään Naemissa Donatiennen kuvan. Tytön hienot piirteet, nukkemainen juonne suun ympärillä ja äänen kaiku muistuttivat Donatienneä. Tytön sydän vain ei ollut niin herkkä kuin äidin.
Kun Donatiennen nimi oli niin äkkiä ja aavistamatta pujahtanut maanpakolaisen kotiin, oli Louarn ollut tavallista vaiteliaampi. Illallisen jälkeen — naisen sammutettua takkatulen, tiuskittua viereisessä suojassa hitaasti riisuutuville Joelille ja Baptistelle sekä poistuttua lukitsemaan kana- ja kaniinitarhaa — katseli Louarn salaisella ylpeydellä Naemia ja Luciennea. Tytöt toivat puutarhasta kuivaneita liinavaatteita. He panivat hurstit, liinat ja paidat laskoksille, kannettuansa ne vasemmalle olallensa korkealle kuormitettuina tupaan. Ulkona oli pilkkoisen pimeä. Tuvan perällä paloi savuava lamppu. Kun Naemi astui tässä hämyssä liinakuormineen, hiukset hajallaan ja nelitoistavuotiaalle ominaisine nauruineen ja leikinlaskuineen tupaan, näki Louarn mielikuvituksessaan ilmeisen kuvan hänestä, jonka nimen hän taas oli kuullut kajahtavan.
Muistot tempasivat hänet mukaansa niin valtavina, että hän hetkisen katseli käsiänsä, noita Donatiennen vuoksi kauan sitten nummella arpeutuneita käsiparkojansa ja lausui:
»Vainoaako hän minua lakkaamatta?»
»Mitä sanoit?» kysäsi Naemi, suoristautuen hurstia laskostellessansa.
Hän seisoi siinä kumarruksissaan, säteilevin silmin, niin Donatiennen kaltaisena, että Louarn hyrskähti itkuun.