Viitisen minuttia mellasti raaka, kiivas ääni savuttuneiden kattopalkkien alisessa tuvassa. Louarn neljine lapsineen kyyhötti painuvan päivän valossa hievahtamatta, odottaen vaimon vihdoin sulkevan suunsa vanhimman tytön parjaamisesta.
Vaimon lopetettua lausui Louarn:
»Pyydä anteeksi äidiltä! Tee tuli, kun ei liemi liene vielä valmiina.
Me odotamme.»
Tyttönen pudisti päätänsä.
»Pyydä anteeksi!» uudisti Louarn.
Seurasi silmänräpäyksen vaitius. Sitten syöksähti Naemin suusta selvästi ja nopeasti:
»Hän ei ole äitini! Hän inhoo minua. Minun äitini oli Donatienne.»
»Mitä sanot?»
Voimakkaalla kädellänsä esti Louarn vihastuneen vaimon hyökkäämästä uusin lyönnein tilittämään noita sanoja. Huomatessansa sen, kohdisti vaimo parjaustulvansa Louarniin:
»Sinä sallit hänen loukata minua, Louarn, sinä puolustat pentuasi. Olen saanut kyliäni kurjuudestasi ja tästä köyhyyden ja kateuden kunnottomasta maasta. Täällä ei kenkään suo sinulle silmäystäkään. Sinä et avaa suutasi koskaan, et vastaa, et pidä puoliasi, sinua kohtelevat kaikki kuin koiraa. Minä olen saanut tarpeeni, paiskaan oven kiinni ja lähden tieheni sinun ja sikiöittesi luota.»