Hän koukistihe ja sieppasi puukenkänsä sekä sinkautti sen nahkahihnasta Naemia kohti. Kenkä hipaisi tyttöä, poukahti huoneen kaukaisimpaan kolkkaan ja putosi permannolle.

»Minä opetan sinut!» kiljui »Louarnska».

Pelästynyt Baptiste pillahti parkumaan äitinsä kanssa kilpaa. Samassa sulki oviaukon pitkä, hoikka olento.

»Mitä nyt taas?» kysyi hillitty, matala miesääni.

Tulija oli Louarn.

Murhe, säistä riippumaton raskas raadanta, puuttuva itseluottamus ja ihmisvieronta olivat muovailleet toiselle maaperälle juurrutetun bretagnelaisen kuin puusta veistetyksi köyhyyden kuvaksi. Hänen luonnostaankin pitkä naamansa oli venähtänyt, alaleuka riippui rinnalla, halkeilleet huulet olivat puoliavoinna kuin ainaisessa valituksessa, kasvojen alaosassa oli kuin lakkaamattoman avunhuudon juonne, posket olivat ohuet, parrattomat, nenänahka pingoittunut, kulmakarvojen alla suuret, tummat, väsymyksen ja kyynelten kyntämät kuopat ja kuopissa tuskin näkyvät silmät. Pimeässä varjossa kuulsivat hänen silmänsä ruskeina, mutta sattumalta loisteeseen satuttuansa olivat ne ainoat valoisat kohdat koko kasvoissa: ne olivat harmaansinervät, kapeihin kalastussatamiin hyrskivän, myrskyvaahtoisen meren väriset. Jean Louarnilla oli ollut muinoin takin kauluksen tasalle leikattu tuuhea tukka, mutta se oli kadottanut ulkoilmassa värinsä. Sama ilma oli ahavoinut hänen ihonsakin. Hänen rintansa oli painunut ja ryhti oli etukumara. Hänessä ei ollut enää rahtuakaan nuorekkuutta. Hän talutti kädestä noin kahdeksanvuotista, verevää, somaa lasta, Joelia. Joel oli palannut jo kauan sitten Bretagnen rajalla olevasta talonpoikaistalosta, jossa häntä oli hoidettu. Hän oleskeli enimmäkseen isän mukana vuoriharjanteella louhimossa.

Tavalliseen tapaansa oli Louarn raatanut koko päivän talon läheisellä harjanteella — metsättömällä mäellä, jossa vain parvi surkastuneita tammia maatalaahaavine oksineen oli elähdyttämässä alastomuutta. Mäen harjalla kohosi linnamainen vaaleanpunainen kallioryhmä, jonka maantie leikkasi kahtia. Siinä oli louhimo, josta Louarn oli saanut viikoksi työtä, risteiltyänsä Ranskassa seitsemän ajastaikaa ansiota hakien. Viikko oli venynyt tänne asti. Vaativampiin töihin pystymättömänä ja siten tuomittuna elinajaksensa ajatuksettomaan, ruumiilliseen raatamiseen, hän louhi kalliota paljaan taivaan alle koverretussa rotkossa. Päivänpaahde ja tuuli tunkivat sinne kuin saareen salamoiva laiva. Hitaasti iskeskeli hän hakkuriansa louhimon marmoriseinään, joka muistutti maantieltä nähden suurta lihaleikkelettä. Työ oli raskasta ja palkka jokseenkin vaatimaton. Onneksi oli työssä seisahduksia sangen harvoin. Laskeutuessansa hämärissä kolmisenkymmenen louhimokumppaninsa kanssa kohti kylää, ei Louarn pistänyt silmiin parvesta kenties muiden erikoisuuksien kuin kulmikkaan vartalonsa ja pienen päänsä sekä vesilinnun tapaisten levottomien ja nopeiden pään liikkeitten vuoksi. Bretagnelaisella oli vankkumattomien ja rauhallisten kallioiden keskelläkin vielä muinoinen levoton, harhaileva katseensa. Katse ei löytänyt lepoansa mistään, ei Ploeucin peltoja muistuttavia vainioita vaaniessansa eikä siellä täällä harjanteella kimaltelevia, hänelle meren muistoon lennättäviä lampia katsellessa, eipä edes silmäillessä läheistä tai tuonnempaa kuumottavaa kylää. Hän ei ollut kotiutunut tänne vuosien vieriessäkään ja oli mielestään yhäkin samanlainen, kaikkien karttelema, toisten tuskin kärsimä kulkurivieras kuin matkansa ensi aikoinakin. Häntä ei kiinnittänyt tänne sen parempi side kuin munallekaan, eikä kukaan puolestansa kiintynyt häneen.

Totisesti, suru oli asustanut hänessä kauan! Tänä koleana maaliskuun iltana kotiutuessansa ja tavatessansa kaikki joko kyynelissä kylpemästä tai kiukusta kiljumasta, tunsi hän surunsa tavallista syvemmin.

»Vai niin», virkkoi hän, kokien silmiänsä siristäen nähdä äitinsä puukenkää pimeässä hapuilevaa Baptistea, »taaskin tappelu!»

»Hän ei tee töitänsä, kun jätän hänet kotiini» narisi vaimo. »Minä inhoan hänen laisiansa ihmisiä. Hän on hienotar, kielikello, neiti, joka ei tuota sinulle rovonkaan hyötyä, Louarn! Hän ei ole laittanut edes lientäkään valmiiksi!»