»Kutka he?» kysyi hän.
»En osaa sanoa tarkalleen. Heidän nimensä on tuossa. Mutta
Saint-Brieucin tohtori on esittänyt minua heille.»
»Milloinka sinun olisi mentävä?»
Nähdessään miehensä ilottoman ilmeen painoi vaimo päänsä pöytää kohden.
»Huomenaamuna. He kehoittavat minua tulemaan ensimäisellä junalla. Tätä en enää odottanut, ystäväni!»
Jo Joelin syntymää odotellessa oli heidän päähänsä pälkähtänyt hankkia Donatiennelle samanlainen imettäjän toimi kuin monella hänen sukulais- ja naapurivaimollansa oli. Donatienne oli puhunut aikeesta Saint-Brieucin lääkärille ja lääkäri oli merkinnyt hänen nimensä ja osoitteensa muistiin. Kun ei asiasta kuitenkaan ollut kuulunut kahdeksaan kuukauteen mitään, otaksuivat he koko puuhan rauenneen. Louarn oli vielä elonkorjuun aikana pari kertaa viitannut siihen. »Hyvä, etteivät he sinusta huolineet, Donatienne! Miten minä olisin suoriutunut kaikesta yksin?»
»Tätä en enää odottanut», toisti pieni bretagnelaisvaimo. »Se tuli ihan yllättäen!»
Vasten tahtoakin alkoi hänen sydämensä tykyttää rajummin. Veri pakkautui hänen päähänsä. Kirjeestä tulvi hänelle epämääräinen riemu, jota hän kuitenkin kainosteli. Siinä oli tarjolla tuokio vapautta kurjuudesta, hetkisen helpoitus perheenäidin lapsi- ja karjahuolista, raskaasta raadannasta. Siinä lupautui heitä molempia painava köyhyyden ja yksitoikkoisuuden taakka solumaan pois hartioilta. Hänen mielikuvituksessansa alkoi myllertää kaikki sekaisin: Ploeucin naisten tavanmukaiset tarinat imettäjien hemmoittelusta kaukaisissa kaupungeissa, nopeasti elähtyneet haaveilut koruompeleisista liinavaatteista, silkkinauhoista ja kultarahoista sekä ylpeähkö tietoisuus siitä, että hänet oli esittänyt toimeen hienolle parisilaisperheelle oikea lääkäri!
Hän huomasi hämilläolonsa ja poistui vihreäuutimisen vuoteen vieressä olevien kehtojen luo, muka kohentamaan Luciennen ja Joelin peittoa.
»Ikäväähän se on, ystäväni, mutta — tiedäthän — ohimenevääkin.»