Hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi. Hänen oma, seinällä liikehtivä varjonsa näytti yksin elävän koko tuvassa. Voi kuulla kastepisaroidenkin putoamisen olkikatolta pihakiville.
»Minähän ansaitsen rahoja», jatkoi hän, »ja lähetän sinulle. Luultavasti he ovat rikkaita ja lahjoittavat vaatteita lapsilleni. Ne olisivat kipeään tarpeeseen.»
Talon ainoa asuinhuone vaipui kuoleman kaltaiseen äänettömyyteen. Sama äänettömyys kietoi syleilyynsä ulkona tyynessä ja kosteassa syysyössä metsät ja nummet. Donatiennen äskeinen kahlitsematon riemu vaimeni vähitellen ja hänen kasvoistansa katosi Louarnia loukkaava ilme. Hän katsahti mieheensä.
Jean ei ollut paikaltansa hievahtanut. Valo lankesi suoraan hänen sinisiin, sumenneihin, tuuheiden kulmakarvojen varjostamiin silmiinsä. Hänen katseensa oli murhetaakkaansa menehtyvän miehen. Hän tuijotti Donatienneen, tajuamatta tämän hymyä, punastumista ja hitaita liikkeitä kehtojen luona. Hän katseli puolisoansa epätoivoisena kuin äärettömistä etäisyyksistä, satojen peninkulmien päästä. Samanlainen lienee merimiehen ilme hänen tähystellessään taivaanrannalta määrättömille merille poistuvaa purjetta.
»Jean», lausui Donatienne. »Jean Louarn!»
Jean hivuttelihe pöydän kulmitse Joelin kehdon luona liikkumatta seisovan Donatiennen luo ja tarttui hänen käteensä. Kynttilän kituvassa valossa katselivat he yhdessä uinuvia pienokaisiansa. Lasten vaaleat päät olivat vierähtäneet vastakkain puolittain kohollaan olevan pieluksen peittoon.
»Huolehdi heistä», virkkoi vaimo. »Joel on vielä niin pieni ja Lucienne niin vallaton, ettei tiedä, minne hän milloinkin pujahtaa. Olen alati ollut sydän kurkussa kaivojen vuoksi. Huomauta siitä sille, joka tulee sijaisekseni.»
Mies teki myönteisen eleen.
»Muutoin pälkähti päähäni», jatkoi Donatienne, »että voisitkin pistäytyä aamulla Ploeucin kauppalassa kysäisemässä Annette Domercia palvelijaksesi. Mielestäni hän menetteleisi. Miten sinusta?»
Louarn kohautti hartioitansa.