»Miten voit vaatia, että minua miellyttäisi sinun mentyäsi mikään», vastasi hän. »Koetan kuitenkin parastani kaikessa.»
»Ja kaikki käy hyvin, siitä olen varma. Älä nyt suotta hätäile. Kaikki seudun naisethan tekevät niinkuin minä. Minä olenkin säilynyt kotonani kauemmin kuin muut. Katsos, minähän olen jo neljänkolmatta.»
Hän loruili edelleen hyvin vilkkaasti, antaen miehellensä menettelyohjeita, joita tämä ei kuullut, ja laverrellen poismenonsa lievikkeitä, jotka eivät lohduttaneet toista ollenkaan. Äkkiä hänen heleä äänensä vaimeni ja samettipuseron alainen povi alkoi aaltoilla nopeammin. Hän ei ollut sanonut vielä kaikkea. Hän mumisi:
»Ja sittenkin — Jean raukka!»
Mies kiersi kätensä vaimonsa vyötäröille ja kantoi puolisonsa kuin pienen lapsen takan luo jakkaralle. Siinä oli heillä ollut tapana istuskella talvi-iltoina, savukourun alla. Mies lysähti istuallensa, nosti puolisonsa polvillensa ja painoi hänen soman, pienoisen päänsä olkaansa vasten. Donatienne muisti silloin muutaman heidän häittensä jälkeisen illan. Jean oli silloinkin pitänyt häntä näin polvillansa osaamatta tulkita tunteidensa hellyyttä muutoin kuin hokien: »Vaimo! Vaimo!» — Jean ei suudellut häntä, vaan katsahtamattakaan puolisoonsa pusersi häntä sylissään ja kietoi käsiinsä voimakkain ottein olennon, joka oli vain hänen omansa. Sallien sydämensä hetkiseksi hulmahtaa erohetken hellyydestä, soperteli hän: »Oi, vaimo!» Tähän ainoaan lauseeseen kätkeytyi kaikki: hänen rakkautensa, levottomuutensa, epämääräinen mustasukkaisuutensa sekä kaipaus, joka heräsi hänen katsellessaan kaikkea sitä, mikä puolison poistuttua oli tuntuva niin tyhjältä: kehtoja, vuodetta, pöytää, vaatearkkua, yksinpä läävääkin, josta tavan takaa kuului seinähirsiin sattuvia sarvien tölmäyksiä.
He istuivat kookkaan, nokisen, aukostansa tupaan sumu-utua hitaasti huuruttavan savukourun alla.
Donatienne oli yritellyt irrottautua hänestä, mutta Jean ei hellittänyt. Silloin oli vaimonkin vallannut tuntemattoman tulevaisuuden pelko. »Tietäisinpä vain, minne sinä joudut», oli Jean lausunut. He eivät olleet selvillä matkan maalista.
Donatienne menisi ja Jean jäisi — siinä kaikki, mitä he käsittivät. He kokivat luoda jotain paikalliskäsitettä sen mukaan, mitä Jean oli kuullut kasarmissa ja mitä Ploeucin naiset olivat lörpötelleet, mutta he eivät saaneet muodostetuksi alkeellisintakaan kuvaa siitä salaperäisestä seudusta, jonne Naemin, Luciennen ja Joelin äiti päivän kuluttua oli joutuva.
Tuulenpuuska tempasi pöydälle unohtuneen kirjeen kiidättäen sitä pöytälaudoilla. Savutorven aukeamasta näki Jean taivaan vaihtaneen väriä ja seestyneen.
»Kuu kohoaa korpien ylle», lausui hän. »Kello on yli kymmenen,
Donatienne.»