He nousivat kourun alta, mies riisuutuaksensa levolle, vaimo vaaliaksensa valveutunutta pienoisinta.
Yö peitti pian Ros Grignonin ja sen uinuvat asukkaat. Kunnaikkoa ja leikattua peltoa kattavan sumun silmänteistä tuikahti näkyviin tähti tähden jälkeen, jatkaen tuikekulkuansa toisille vainioille ja toisten avarain nummien sekä laajojen lakeuksien tuville. Yhytti niin yösydän, tiet olivat taivaltajitta, akkunat luukuilla suletut. Sydämissä uupui uneen riemujen runsaus tai tuska. Raskaat leipähuoletkin olivat lepoon tuudittuneet. Vain Bretagnen niemimaata huuhtovalla ulapalla pilkoittelivat pimeässä purjehtivien laivojen tulet. Mantereella oli valitus vaimennut hetkeksi. Jean Louarninkin tuvassa oli hiljaista. Mies nukkui, vavahtaen silloin tällöin unissansa. Hänen vierellänsä oli pieni ja hento Donatienne kuutamossa kuin näkinkengän kuoresta muovailtu morsiuspukuinen nukke. Sellaisia näkee joskus Bretagnen puotipahaisissa.
MATKALLE LÄHTÖ.
Päivä ei valjennut kirkkaana. Taivasta peittävät pilvet tosin vaalenivat, mutta eivät ilmaisseet auringon kohoamiskohtaa.
Jean Louarn oli lähtenyt kotoansa liikkeelle ennen auringon nousua. Hän aikoi lainata Ploeucin kauppalasta hevosen ja tuoda Annette Domercin tullessansa. Kotona pukeutuivat Donatienne ja Naemi parhaillansa. Naemi oli alkanut autella äitiä aamuaskareissa. Tyttönen istua kyyhötti kumarana vuoteen laidalla, pörröinen tukka riippuen unisilla silmillä. Hänellä oli työ ja vaiva tasapainoa tavoitellessaan ja vetäessään sukkia jalkoihinsa sekä pauloittaessaan pukuansa.
Donatienne oli vihdoin saanut pukeutuneeksi ja oli jo liikkeellä.
Hän katseli äänetönnä vuoroon kutakin lastansa. Jeanin ilmoittaessa: »Kello on viisi, päivä on pian käsissä», oli äidinrakkaus äkkiä leimahtanut Donatiennessä uuteen eloon. Ajatellessaan jättävänsä nyt kolme pientä, maailmaan saattamaansa olentoa, pienimmänkin, vielä vieroittamattoman, tunsi hän sydäntänsä kouristavan. Hän tunsi heitä katsellessaan tuskaista pelkoa, ettei ehkä enää näkisikään heitä tai että joku pienokaisista olisi hänen palatessaan poissa. Kuka heistä? Hän ei uskaltanut jatkaa aavistuksiansa, sillä vaara näytti vaanivan juuri sitä, johon hän katseensa käänsi. Mietteissänsä nosti hän nukkuvan Joelin rinnoillensa.
»Naemi», kehoitti hän hiljaa, »käy heittämässä sylys olkia lehmälle.
Kuulen sen liikkuvan.»
Hän kumartui hymyilemään sylilapsellensa, jonka pienet kasvot peittyivät äidin rintoihin ja paidan poimuihin. Pienokaisen huulet alkoivat imeä innokkaasti, hellittyen vain lapsen nautinnostansa hengästyneenä levätessä. Äiti mieli huutaa hänelle ääneen: »Vie kaikki, armaani! Illalla et enää saakaan. He antavat sinulle silloin maitoa, josta et pidä. Sinä pidätkin vain oman emosi antimesta. Juo viimeisen kerran kylläksesi!» — Kun Joel nukahtaen päästi nännin huuliltansa, kutitteli äiti hänen huuliansa sormellaan yhäkin elonvoimaista juomaa hakemaan.
Huolettomana hymyillen hän laski lapsen kehtoon ja jäi katselemaan, kunnes äkkiä muisti ajan kuluvan. Naemi palasi läävästä oljenkorsia tukassaan. Donatienne riensi arkun luo. Siinä hän säilytti sekä omia että lastensa pukineita — päällysvaatteita ja karkeita liinavaatteita. Hän kääräisi nopeasti nyyttiin vanhan alushameensa, kaulaliinan, alusvaateparin ja pari päähinettänsä. Ne hän pani ruokaliinaan ja kiinnitti liinan nurkat neulalla. Muuta hän ei ottanut mukaansa, sillä seudun naiset olivat neuvoneet häntä jättämään muun kotiin, koska herrasväet tavallisesti kustansivat kaiken, mitä puuttui. Niin tekivät varattomimmatkin.