»Kuule!» virkkoi hän kuulostellen.
Hääräilevä Naemi pysähtyi. Voi eroittaa selvästi lähenevien kärryjen kolinan. Tulija oli Jean, joka ajaa koluutteli äsken kivettyä tiepalaa, noin kolmesataa metriä mökistä. Donatienne ehti töintuskin täydentää pukeutumistansa. Puettuna parhaaseen mustaan, poimuteltuun, avoimella valkokauluksella varustettuun asuunsa ja vaaleaan siipipäähineeseensä oli hän tiukkaan kierrettyine tukkalaitteinensa miellyttävä.
Jean astui tupaan. Hänen seurassansa oli solakka, hieman kumara tyttönen, näöltänsä tuskin viisitoistavuotias, mutta ijältänsä kuitenkin jo seitsemäntoista vanha. Tytön silmät muistuttivat päivettynyttä ihoa.
»Hyvää päivää, Louarn rouva!» lausui hän.
Donatienne ei vastannut. Hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet miltei sokaisten. Hän suuteli uinuvaa Joelia ja kehdossansa käännähtävää Lucienneä. Naemi ei käsittänyt miksi äiti itki, ja hiipi hänen luoksensa. Donatienne sulki hänet syliinsä.
»Oma, pikku rakas tyttöseni, otathan sinä siskosi hoitoosi, eikö totta? Älä loittone koskaan kovin kauas heidän kanssansa. Minä palaan pian — hyvästi!»
Hän päästi Naemin, tempasi vaatenyyttinsä ja sinisen pumpulisateensuojansa, riensi töllistelevän palvelijan ohitse pihalle ja kiipesi kärryihin. Louarn hillitsi sillä välin hevosta.
Hetkistä myöhemmin olivat he jo kummun juurella. Olkikaton alainen tuvan ovi oli kuin musta kolo, jonka keskeltä häämöitti olento, tuvassa oleva lapsi. Se hälveni samassa, Ros Grignon katosi tien mutkaan ja Donatienne näki enää vain naapuriaituuksia sekä etäämpää vieraita, outoja ketoja, puita ja kujia. Louarn näytti kiintyneen vain ajamiseen. He kiiruhtivat Ros Grignonia lähinnä olevalle rautatieasemalle. Tammien ja omenapuiden latvuksissa leijuva aamusumu oli kosteaa ja painostavaa.
Mäellä, muutamia satoja metrejä asemalta, kääntyi Jean Louarn puolisoonsa ja suuteli hänen otsaansa.
»Kirjoita minulle», kehoitti hän, »että tiedän, missä olet. Olen niin levoton sinusta, Donatienne!»