Nuori vaimo vastasi:
»Luonnollisesti on sinunkin kirjoitettava minulle kaikesta, mitä tapahtuu.»
Hän ei suudellut miestänsä. Hänet oli kasvatettu ankarien perintätapojen mukaan. Bretagnessa otaksutaan odottamattoman katselijan piilevän joka pensaassakin.
Kärryt ajoivat asemalle juuri puolikymmenen-junan saapuessa Pointivystä. He ehtivät tuskin työntäytyä lippuluukulle. Mies kantoi valkoista kääröä, vaimo avasi kuluneilla kuparikolikoilla täytetyn kukkaronsa.
Kiireisinä kulkivat he odotussalin poikki, törmäillen mitättömine kantamuksinensa milloin mihinkin. Donatienne kiipesi kolmannen luokan vaunuun, jonka ovea junailija piti avoinna.
»Hyvästi», äänsi Louarn.
Donatienne ei kuullut häntä. Louarn näki vielä kauniiden, rusoittavien kasvojen, ruskeiden silmien ja häilähtelevien päähinesiipien vilahtavan vaunun peilikirkkaan akkunan ohitse. Liikkumattomana jäi hän asemasillalle tuijottamaan Donatienneä kiidättävää höyryhepoa.
MATKALLA PARISIIN.
Vaimoansa muisteleva Louarn palasi yksin kotiinsa. Donatienne oli ensin heittäytynyt kyynelöiden vaununsa nurkkaan, mutta, unohti pian ikävän, kuullessaan ympäriltänsä ranskalaisia ja bretagnelaisia keskusteluja tai pitkin junaa kajahtavia asemain nimien huutoja. Uusia matkustajia astui vaunuun. Donatienne tunsi heistä vielä useimmat tai voi päätellä naisten päähineistä ja miesten liivien päärmeistä sekä ommelkoristuksista, mistä maakunnasta mikin oli. Muudan Lamballepäähineeseen puettu nainen kysäsi häneltä, matkasiko hän kenties kauaskin.
»Parisiin asti», vastasi Donatienne.