»Epäilemättä imettäjäksi?»
»Niin. Jätin lapseni, Naemin, Luciennen ja Joelin. Kuten käsitätte, ei nuorin ole vielä suuren suuri.»
Hän jutteli tälle oudolle, osaaottavalle naiselle minkä mitäkin pienokaisistansa. Hänestä oli hupaista haastella henkilön kanssa, joka ymmärsi häntä ja oli itsekin äiti. Uusi ympäristö huvitti häntä ja aiheutti lukuisia hämmästyksiä. Hänen käsitepiirinsä oli rajoittunut tähän asti ainoastaan Yffiniacin ja Ploeucin puitteisiin. Huomasipa hän senkin omituisuuden, että eläinkunta tuli sitä voimakkaammaksi, kuta kauemmaksi Ros Grignonista kerittiin sekä että keltaohdakkeet ja orapihlaja-aitaukset olivat yhä harvinaisempia.
Remusiin oli hänen pysähdyttävä kolmeksi tunniksi. Muuan vaimo, joka oli huomannut hänen väsymyksensä ja junan tärinästä aiheutuneen huumauksen, vei hänet huokeaan aseman läheiseen ravintolaan kahville. Vaimo oli tanakka, kurttuisa mummo, hyväntahtoista ja rattoisaa ihmislajia, joka kääntyy kursailematta ja luottaen kaikkien kiltin näköisten ihmisten puoleen ja on aulis uhrautumaan omaa etuansa ajattelematta kuin sisäisestä pakoituksesta.
Yhdessä pistäytyivät he vielä kaupungin kirkossa ja puistossa. Erotessansa he jo pitivät hieman toisistansa. Lausuessaan mummolle jäähyväisiänsä aavisteli Donatienne vaistomaisesti hyvästelevänsä ja syleilevänsä samalla vanhaa, tuttua kunnon Bretagneakin. Donatienne läksi toisella junalla kuin mummo. Mummo vetisteli arvaillessaan, mitä tuosta tuntemattomasta, kauas bretagnelaiselta kamaralta uskaltautuvasta nuoresta naisesta oli tuleva.
Juna oli juossut jalavien ja tattarivainioiden reunustamien sekä omenapuukujien halkomien niittyjen poikki, kohisten nyt Sarthen ja Mayennen viljavilla seutuvilla. Donatienne painoi päätänsä ikkunalasiin ja katseli ohi vilistäviä vainioita. Se soi vaihtelua sekä palautti ajatukset muistoinensa tutuille aloille. Mutta tuskin oli kaksi kolmannestakaan pitkästä taipaleesta takana, kun jo yllätti pimeä. Aamusta alkaen näköpiirin taustalla pysytellyt punansinervä sumu piiritti nyt kaikilta haaroilta täysin höyryin matkaansa jatkavan junan. Donatienne näki häipyvän tämän viimeisenkin silmien ja ajatusten askartelun. Hän ei saanut selville levottomuutensa syytä. Heitettyänsä satunnaisiin seuralaisiinsa aran silmäyksen, käänsi hän taas nopeasti katseensa yltyvän pimeyden kattamaan ketoon. Hän laski, että näkyviä pensasaitoja oli vain neljä, sitten kolme ja vihdoin ainoastaan kapea tietä rajoittava uoma. Koettaessaan eroittaa ani harvojen, siellä täällä häämöittävien, pimeässä mataloista akkunoistaan valoa vilkuttavien asumuksien ääriviivoja, valtasi hänet halu päästä johonkin niistä, saadaksensa äkkiä tuntea itsensä turvalliseksi lämpöisissä suojissa ja rauhallisina istuskelevien ihmisten parissa.
Oli aivan pimeä. Donatienne sulki silmänsä ja ajatteli pitkää taivalta, joka oli kuljettava yöllä sekä lisäksi raiteilla, joiden pieninkin epätasaisuus aiheutti tuskallisen tärähdyksen hänen maitoa pakollansa olevissa rinnoissaan.
Silmänsä avattuaan hän näki hämyisessä lampun valossa naisen istuvan penkin toisessa päässä. Nainen varoi toisella kädellään helmassaan olevaa pientä, valkoista ja pitkulaista kääröä. Hänen hameensa oli kohoutunut hieman edestä sekä poimuutunut syvään sivuille. Hänen toisessa kädessään oli avoin sanomalehti. Hän oli yritellyt sitä lukea, mutta lehti oli luisunut vähitellen käärölle, peittäen sen miltei kokonaan.
Donatienne nousi. Hän yritteli lähetä tuntematonta vierasta useaan kertaan. Nainen nosti levotonna päätänsä. Pian tuli hänen silmiinsä lempeämpi loiste. Hän hymyili Donatiennen nuorekkaalle muodolle ja maalaispäähineelle. Oivaltaen Donatiennen sanattoman kysymyksen sysäsi hän lehden luotansa lausuen: »Se on lapseni, tytön tylleröni. Hän on nukkunut Le Maitresta, lähtöpaikastamme saakka.»
»Minäkin olen äiti», vastasi Donatienne. »Matkustan Parisiin, imettäjäksi.»