Hän pujotteli poveltansa lääkärin kirjeen.
»Oh», lausui nuori nainen. »Boulevard Malesherbes! He lienevät rikkaita ihmisiä!»
»Niinkö luulette?»
»Niin. Onhan se Parisin kauneimpia osia. Teillä on onni oppaananne!»
»Matkustatteko tekin Parisiin?» kysäsi Donatienne.
»En, Versaillesiin.»
»Kai miestänne tapaamaan?»
Vieras vitkasteli tuokion. Sitten vastasi hän pehmein, mutta hieman hiljaisemmin äänin:
»Ei minulla miestä olekaan.»
He vaikenivat molemmat. Nuo sanat olivat tavallaan heidän surullisina jäähyväisinänsä. Donatienne palasi nurkkaansa. Hän vaipui hänelle tähän asti vallan outoihin ongelmoihin, niin ettei huomannut vieraan poistumistakaan Versaillesissa. Mutta hetken vierähdettyä hän muisti kuitenkin lyhyestä, liikuttavasta keskustelusta vain parisen valtavaa, sydäntä ylpeydellä ja riemulla täyttävää sanaa: Parisin, joka läheni lähenemistänsä, ja rikkauden, joka vihdoin olisi käden kosketeltavissa. Hän oli nyt lähellä tuota suurta salaperäistä kaupunkia. Se lähetti viestinsä taivaalle heijastuvalla hohteellansa ja sadoilla, kaukaa tulikipeninä kimaltelevilla kaasuliekeillänsä. Donatiennen lävitse viilsi väristys. Hän oli merimiehen lapsi ja tunsi tavallaan esi-isiensä ja heimonsa kuumeisen kaihon, kun he laskettelivat laajoilla maailman ulapoilla ja uneksivin, seikkailujanoisin mielin hehkuivat uusien maiden näkemishalua. Hänkin jätti, niinkuin hekin, taaksensa köyhän kodin, elämän yksitoikkoisuuden ja raskaan raadannan, matkansa vapauttamana.