Asematulien häikäisemänä, vaunujen kolinan ja veturien vihellysten huumaamana, tuntematta väsymystä ja muistamatta etäistä, syrjäistä, ohdakkeita siittävää seutua, seisoi hän asemalla hymyilevänä, nuorentuneena ja kauniimpana, voimakkaan riemu- ja toivokuohun kannattamana.
Ijäkäs kamarineito otti hänet asemalla huostaansa. Heitä odottivat aseman edustalla katetut vaunut. He nousivat niihin ja asettivat Donatiennen vaatemytyn väliinsä. Donatienne vastasi hätäisesti vaunutoverinsa kysymyksiin, hellittämättä hetkeksikään katsettaan vaunun akkunasta näkemistänsä ohi soluvista pitkistä kaduista. Myöhäisestä hetkestä huolimatta oli Parisi valoisa, eloisa ja meluisa. Kun he ajoivat Seinen ylitse, luuli Donatienne näkevänsä ilotulituksen, tosin komeamman kuin olisi osannut uneksiakaan. Place de la Concordella kysäsi hän Champs-Elyséehen viitaten: »Onko tuo tuolla metsää?» Hänen huomionsa kiintyi aina uusiin ja uusiin, raskaiden porttien sulkemiin taloihin. Hän seurasi niitä katsein, kunnes ne katosivat. Ne olivat vallan kuin hänen omiansa jokainen. Hänen sydämensä sykähteli vilkkaasti ja hän tunsi astuneensa uuteen isänmaahansa. Samaa olivat epäilemättä tunteneet hänen heimonsa isätkin seikkailurikkailla retkillänsä.
Saavuttuaan kookkaasta tammiportista palvelutaloonsa ja hengitettyään portaikon vienoa kukkaistuoksua, oli hän niin säteilevän, niin kurjuutensa unohtaneen näköinen, että ijäkäs kamarineito kumartui portinvartijan akkunaluukusta lausumaan:
»Tuon tässä erään, joka kotiutuu tuossa tuokiossa!»
He nousivat palvelusväen asuinkertaan, kadoten porraskäytävään.
Samoihin aikoihin, ennen kuin aamu sarasti Bretagnen Ploeucissa, näyttäysi Ros Grignonin kummulla Jean Louarnin kookas hahmo. Hän ei ollut ummistanut silmäänsä. Hän tarttui mieluummin työhön tai samoili metsissä kuin jäi huoneeseen, joka huokui vielä Donatiennen läsnäoloa. Hetkiseksi pysähtyi hän, lapio olallansa, tuijottamaan yöhön, kuin aikomaansa askaretta ajatellen. Sitten hän huokasi ja laskeutui kummun kuvetta pelloillensa.
PERKKIÖ.
Kuusi kuukautta kului. Kevätsateet saapuivat tiheinä, tuimina kuuroina ja kostuttivat maata, takertuen hienoiksi helmilöiksi äsken nousseeseen oraaseen.
Louarn palasi metsästä. Hän oli ollut marraskuusta saakka halonhakkaajana. Työ oli nyt päättynyt ja viimeinen risukuorma oli häipynyt mutkikkaalle tielle. Aika ajoin helähti ilmassa heleä ja hento pikku kellojen kilahdus, kuin enkelien ennakkoilmoitus pääsiäisen tulosta.
Louarn asteli raivaamallaan alueella. Hän oli perkkaillut sen pensas pensaalta. Se oli hänen perkkiönsä, nummen ja nuoren metsäkulmakkeen välillä. Hän tuumiskeli Donatiennen lähdön jälkeisiä tapahtumia.