Talvi oli ollut työläs. Yksin hän oli saanut muokata maata omenapuiden väliin vehnälle ja toisen, laihaperäisen ja kivisen kaistaleen kauralle. Paljon ei tosin Donatiennekaan ollut voinut aikoinaan avuksi olla, hänen kätensä kun olivat liian hennot käsittelemään kunnollisesti lapiota. Lasten huolehtiminen oli lisäksi pidättänyt häntä tuvan seutuvilla. Mutta olipa hänestä ollut omalla tavallaan hyötyäkin. Koko Ploeucin pitäjässä ei ollut taitavampaa eikä tarkempaa kättä. Vakojen valmistuttua saattoi hän pysytteleidä pellolla kolme, viisi, jopa kahdeksankin päivää yhteen menoon. Hän kiinnitti esiliinansa kulman vyöhönsä, täytti liinan laskoksen siemenillä ja asteli pellolla hitaasti, sormet harallansa, siementen singotessa pitkinä paasmoina peltoon. Siellä, missä Donatienne oli kylvänyt, versoi tasaisin vilja.
Tänä kylvökautena oli Ros Grignonin nuori vaimo poissa. Hänen palaamisestansakaan ei vielä kuulunut, vaikka maaliskuun aurinko jo oli houkutellut vehnän vihreälle oraalle ja tattarin vaaleanpunaiselle lehdykälle. Hänen poissaolonsa painosti tuvassakin. Annette Domerc oli perin huolimaton. Hänen mielitekojansa oli vain lasten keralla laukkaileminen pitkin maita ja metsiä, omenien poimiminen sekä kyläläisten kanssa lörpötteleminen. Louarn ei ollut voinut tottua tähän julkeaan ja tympeäkatseiseen tyttöön, joka ei koskaan moitittaessa vastustellut eikä haastellut hankkeistansa, vaan laverteli kylläkin kaksimielisiä juttuja kylän naisista hänen ikäkaudellensa kerrassaan inhoittavalla tavalla.
Talvi oli työläs senkin vuoksi, että Louarn oli saanut hautoa mietteitänsä itseksensä yksinäisyydessään. Annette oli herättänyt hänessä oudostelun siitä, että Donatienne kirjoitti niin harvoin. Moniin askareihinsa kiintyneenä hän olisi itse tuskin tullut sitä huomanneeksi. Se olikin totta, vaimo kirjoitti vain joskus ja silloinkin vain lyhyesti! Louarnilla oli viimeksi saapunut kirje aina mukanansa. Usein se oli kolmen, neljän viikon vanha. Yksin ollessaan tai kun ei kukaan Ros Grignonilainen sitä nähnyt, yritteli hän luoda niistä jonkinlaista johtopäätöstä: »Rouva vei minut katsomaan kilpa-ajoja. Sellaista väenpaljoutta et ole koskaan nähnyt. Olen ollut kerran teatterissa rouvan ensimäisen kamarineidon, Honorinen kanssa». — Yhden ainoan kerran oli Donatienne lähettänyt rahaa.
Tammikuun keskivaiheilla oli neiti Penhoatin asianajaja uhannut panettaa kaiken Ros Grignonissa ryöstöön kolmen vuoden vuokran suoritukseksi. Hän sai viikkoa myöhemmin puolet vuokrarästeistä ja lupasi odottaa loppusuoritusta vielä heinäkuun loppuun. »Olisi ollut parempi, että olisit pitänyt vaimosi luonasi», oli hän huomauttanut mökistä mennessänsä. »Olisit hankkinut hänelle toimen täältä. Tiedätkö edes, missä hän on? Vaimosi on kovin nuori!» — Louarn katsahti häneen bretagnelaiselle talonpojalle ominaisin miettivin ilmein, jota kaupunkilainen tajuaa vain vaivoin. Hänen sydämeensä iskeytyi sentään epäilys ja epämääräinen levottomuus. Kipeinnä oli kuitenkin kiukku.
Mies oli ulonnut metsästä. Hän asteli nummea pitkin Ros Grignonia kohti. Ensi kertaa pisti hänen silmiinsä silloin ohdakkeiden ja väriherneiden voimakas varjo. Kun nuori metsä oli maan tasalla, olivat ohdakkeet ja väriherneet saaneet uutta versoamisvauhtia ja rehoittivat ryväspaikoissaan luonnottoman korkeina, jalkaa yli torpparin pituuden. Louarn pysähtyi ja hajoitteli rypäitä kyynäspäillänsä. Sitten hän tarkasti huolellisesti maankamaraa. Siinä tuntui yhäkin vakoja; pinta oli sulaa, halkeillutta ja hyönteisten sekä peltohiirien pöyhimää. Siellä ja täällä kohosivat vihreät väriherneet ja harmaat ohdakkeet vartevina, mehuisina ja haarakkeisina kuin puut. Ohdakkeiden varsista alkoivat vaaleat oksat jo työntyä esiin ja latvoissa lupailivat puhkeilla punakellervät nuput.
»Esivanhempamme viljelivät nummea. Jospa minäkin yrittäisin? Luulisin siitä leivän levenevän!»
Hän palasi kymmenkunnan askelta ja tarkasteli vihoittavaa vainion orasta. Hän kuvitteli, miltä pelto näyttäisi, jos nummikin olisi perattu. Ja kun hänen ajatuksensa askartelivat alinomaa Donatiennen ympärillä, tuumaili hän:
»Donatiennekin sitä hämmästelisi!»
Tupaan tultuansa hän tapasi lieden luona rahilla istuvan Annette
Domercin. Tyttö viittasi pöydälle.
»Vihoviimeinkin kirje teille Donatienne rouvalta.» Joutuin viskasi Louarn rautakankensa permannolle ja kahmaisi kirjeen käsiinsä. Hän riensi ovelle. Siellä näki vielä lukea. Jolloinkin muulloin olisi vaimon kirje tuntunut hänestä kenties liian lyhyeltä.