»Olen onnellinen, mutta kaipaan lapsukaisiani. Suutele heitä puolestani.»
Louarnilla oli mielestään syytä olla tyytyväinen. Suunnitelma, jonka hän juuri oli tehnyt puolisonsa hyväksi, elähytti hänen tunteitansa Donatienneen. Louarn käsitti vain yhden ainoan asian: Donatienne oli kirjoittanut! Hänen mielestään ei Ros Grignon siis ollut häipynyt. Hän käski suudella pienokaisia puolestansa.
Onnellisena pisti hän kirjeen liivintaskuunsa, palasi lasten luo ja suuteli vaatearkun luona leikkivää Naemia ja Lucienneä.
»Lapsirakkaani!» lausui hän, nostaen ensinnä toista ja sitten toista. »Äiti on käskenyt minun suudella teitä hänen puolestansa. Muistattehan te Donatienne äidin?»
Joel nukkui Annetten polvilla. Kumartuessaan suutelemaan Joelia, kuuli Jean Annetten terävän naurahduksen. Tytön pörröiset, aniharvoin päähineen alle kiinnitetyt kiharat hipaisivat hänen kasvojansa.
»Louarn rouva lähettää siis suotuisia uutisia?» uteli tyttö. »Hän palaa kai pian?»
Louarn suoristautui pitkin pituuttansa ja katseli häntä. Tyttö kohotti päätänsä ja hymyili, tähyillen Louarnia arvoituksellisilla silmillänsä. Niissä väreilivät valonheijastukset vaihdellen kuin kissan silmissä.
»Miksi luulet hänen pian palaavan? Hän ei ole lakannut vielä imettämästä», vastasi Louarn.
»Arvelinhan vain. Näytitte niin onnelliselta.»
Annetten kasvoihin oli palannut tavallinen, tylsän tympeä ilme. Louarn tunsi vastustamatonta halua haastella jollekin harvinaisesta ilostansa. Hän vetäytyi tytöstä mahdollisimman ulohtaalle ja istuutui uunin toisella kupeella olevan vuoteen laidalle. Hän kutsui Naemin luoksensa. Lapsi oli kyllin vanha käsittääksensä häntä. Isä istutti hänet vierellensä.